keskiviikko 16. elokuuta 2017

All Ireland -matkaraportti


Tervetuloa tekstimuodossa matkalle ympäri Irlannin sekä visiitille myös Pohjois-Irlantiin. Olimme tyttöystäväni Hilkan kanssa heinäkuun lopussa puolentoista viikon ajan toimintakesälomalla, jossa maisemat vaihtuivat ja energiatasot olivat varsin korkealla.

Saavuimme torstaiaamuna 20. heinäkuuta Dublinin lentokentälle, jonka jälkeen suuntasimme molemmat sanitettiitiloihin, Hilkka istumapissalle naisten puolelle ja minä istumapissalle miesten puolelle. Sitten teimme nopeita johtopäätöksiä, etenimme lentokentän bussipysäkkien luokse ja löysimme pienimuotoisella onnenkantamoilla heti ykkösellä oikean bussin.

Yhtäkkiä olimme siis viihtyisässä bussista matkalla Corkiin. 20 euron bussilippu tuntui kohtuulliselta.


Cork

Neljän tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Corkiin, tuonne eteläisen Irlannin keskukseen. Corkissa on vakituisia asukkaita noin 130 000 ja se on Irlannin toiseksi suurin kaupunki heti Dublinin jälkeen. Cork on kuin ullakolta löytyneeseen tilkkutäkkiin puettu 15-vuotias eläkeläiskoira - rapistunut ja rujo, mutta omalla tavallaan äärettömän sympaattinen. Mystisen kauniskin.

Ensimmäisenä majoituspaikkanamme toimi muutaman sadan metrin päästä ydinkeskustasta sijainnut sellainen pieni kolmekerroksinen kerrostalo, jonka toisessa kerroksessa oli meidän askeettisen yksinkertainen neliönmuotoinen pienehkö huone. Vieressä oli yksi toinen huone, johon oli majoittunut mukavanoloinen keski-ikäinen keskieurooppalaispariskunta. Meillä oli yhteinen keittiö ja vessa. Tykkäsimme kämpästä oitis! Yhteensä kolmen ovikoodin kautta sisään huoneeseen ja vartin välikuolema sängyssä.
Tutustuimme torstaina Corkin keskusta-alueeseen ja siellä oli paljon kiehtovia pieniä sivukujia kojuineen päivineen. Kyllä siellä kelpasi kesälomalaisen kietaista yksi puolen litran Murphy’s naamaan. Paikallista tummaa olutta, Guinnesin serkkua.

Ensimmäistä reissuiltaa tosi hieman varjosti mut nopeasti vallannut alakulo. Pitkän päivän päätteeksi selailin internettiä älypuhelimeni kautta ja luin uutisen, joka pysäytti mut tosi pahasti ja oli kyyneleissäkin pitelemistä.


Nimittäin Linkin Parin laulaja ja johtohahmo Chester Bennington oli tehnyt itsemurhan. Tuli tosi surullinen olo. Olin kuunnellut tämän orkesterin raivokasta, herkkää, puhuttelevaa ja taitavasti räppiä, rokkia ja rähinää yhdistelevää musiikkia vuosituhannen alusta asti. Vahvoja tekstejä biiseissä. En usein mene poissa tolaltani tuolla tavalla, mutta tuona iltana menin. R.I.P.












Titanicin viimeinen pysähdys

Perjantaiaamu käynnistyi omalta osaltani erinomaisella aamulenkillä pitkin poikien Corkin nousevia ja laskevia minikatuja. Olin tosi hyvällä jalalla liikkeellä. Sen jälkeen raikas aamukakka sekä suihku, Hilkan tekemä kertakaikkisen maistuva aamupala ja sitten apostolin kyydillä kilometri juna-asemalle. Oli edessä matka tarunhohtoiseen Cobhiin.

Cobh saattaa olla monelle tuiki tuntematon paikka. Kyseessä on eteläisessä Irlannissa, noin 30 kilometrin päässä Corkista, sijaitseva 20 000 asukkaan kaupunki. Tämä pieni kaupunki sai kunnian olla maailman kuuluisimman laivan viimeinen pysähdyspaikka.

Kyllä e
lämä voi olla välillä ihan sairaan pienestä kiinni. Nimittäin ainoastaan 105 vuotta ja 3 kuukautta sitten legendaarinen Titanic teki neitsytmatkansa viimeisen pysähdyksen Cobhissa. Ja juuri äsken olin itse siellä! Täytyy olla kiitollinen, että myöhästyin onnekkaasti juuri sen reilut 105 vuotta. Kaiken lisäksi oon nähnyt Titanic-elokuvan varmaan joku puolen tusinaa kertaa, että oli kyllä ihan sairaan henkilökohtainen tunnetila.

Seitsemän ihmistä nousi Titanicilta maihin Cobhissa 11. huhtikuuta 1912 ja he siis pelastuivat edessä olleelta onnettomuudelta, josta tultaisiin puhumaan vielä yli sadankin vuoden päästä. Yksi näistä seitsemästä oli eräs valokuvaajamies ja hänen Titanicin sisältä ottamat harvinaiset valokuvat löytyivät cobhilaisen yksityisasunnon kellarista vuonna 1985. Nuo valokuvat olivat myös isossa roolissa Titanic-museossa. 123 ihmistä puolestaan hyppäsivät laivaan Cobhista (tunnettiin tuolloin nimellä Queenstown) saman tunnin sisällä 11. huhtikuuta 1912. Muutamaa päivää myöhemmin Titanic törmäsi jäävuoreen ja lähes kaikki Cobhista laivaan hypänneet menehtyivät.

45 minuuttia kestäneellä Titanic-museokierroksella (maksoi 9,50 € per naama) jokainen sisään astunut sai matkalipun ja vierailija saikin olla yksi näistä Cobhista aikoinaan laivaan astuneesta 123 matkustajasta. Identtinen laivakortti vuodelta 192. Jännittävää! 


Itse olin 31-vuotias Thomas Morrow, joka matkusti viimeisillä rahoillaan läpi Irlannin päästäkseen 2. luokan matkustajaksi ja joka menehtyi jäävuorionnettomuudessa, eikä hänen ruumistaan koskaan löydetty. Sinänsä tosi henkilökohtainen henkilöhahmo, sillä olin itsekin juuri neljä vuotta sitten 31-vuotias. On tää pieni maailma.

Summa summarum: Aivan eteläisessä Irlannissa sijaitseva pikkukaupunki Cobh oli oikein mukava ja kaunis paikka. Eikä siellä edes satanut ihan koko ajan.

















Gaelilainen jalkapallo ja hurling


Palasimme iltapäiväjunalla takaisin Corkiin, missä tutustuimme illan aikana lisää kaupunkiin. Heti reissumme ensimmäisten päivien aikana kävi hyvin selväksi, että mitkä urheilulajit ovat suosituimpia Irlannissa. Ne ovat gaelilainen jalkapallo sekä hurling.

Gaelilainen jalkapallo on sekoitus jalkapalloa, rugbya ja amerikkalaista jalkapalloa. Hurling on sekoitus rugbya, amerikkalaista jalkapalloa, maahockeyta ja pesäpalloa. Jos suomalaiset hurahtaisivat kovaan ja pitkäjänteiseen harjoitteluun, niin etenkin hurlingissa olisimme todella kovia. Molempia lajeja pelataan normaalilla jalkapallokentän kokoisella nurmikentällä. 


Tiesin jo entuudestaan, että nuo lajit ovat isoja Irlannissa, mutta tuo valtava suosio yllätti. Telkkarista tuli iltaisin hurlingdokumentteja ja gaelilaisen jalkapallon pitkiä koosteita, lehdissä oli urheilusivuilla monta aukeamallista juttua noista lajeista yms. Upeaa!  

Pieni esimerkki vielä tähän. Suomen urheilupiireissä kohistaan aina elo-syyskuussa, kun pesäpallofinaaleissa usein olevan Vimpelin Vedon kotipeleissä on parhammillaan on yli 5000 katsojaa, vaikka Vimpelissä on asukkaita 3000.

Perinteikäs irlantilainen hurling- ja gaelilainen jalkapalloseura Tipperary on myös ihan ok, sillä Tipperaryssa on asukkaita noin 5000 ja siellä ratkaisumatseissa on parhaimmillaan 53 000 katsojaa!



Mutta ei siinä mitään, lauantaiaamuna olikin aika taas hypätä bussiin ja vuorossa oli todella mukava neljän tunnin reissu Corkista kohti läntisen Irlannin keskusta, eläväistä Galwayta.

20 euroa kustantanut Bussimatka oli sen takia varsin ihana, sillä reitti kierteli pikkukaupunkien läpi. Pysähdyimme ehkäpä noin 20 kaupungissa ja/tai kylässä. Uskomattoman kauniita ja varsin isoja keskusta-alueita oli kaikissa kylissä. Siis noissa pikkukaupungeissa oli asukkaita noin 2000-7000 ja periaatteessa kaikissa oli paaaaljon isompi keskusta kuin esim. Nokialla, missä on asukkaita kuitenkin joku 35 000.

Irlannissa on asumisrakenne paljon erilaisempi verrattuna Suomeen. Siinä missä Suomessa asutaan kaupungeissa tosi levällään ja keskustassa on tietyt peruspalvelut, niin irlantilaisessa kaupungissa on kymmeniä kauppoja, pubeja, kahviloita ja putiikkeja aivan kiinni muutamassa pääkadussa. Se on tosi kaunista.

Haluaisinkin nostaa kaksi pikkupaikkakuntaa tuolta matkan varrelta esille. Ne ovat Charleville ja Gort - irlantilaista tunnelmaa ja kaupunkiromantiikkaa parhaimmillaan.


Galway - isot odotukseni täyttyivät

Iloinen, pirteä ja eläväinen Galway on Irlannin kolmanneksi suurin kaupunki, missä on asukkaita noin 80 000. Toki varsinkin vilkkaana kesälomakuukautena siellä oli kyllä turisteja moninkertaisesti tuon verran. Galwayn keskustakin oli huomattavasti isompi kuin esimerkiksi Turun, Tampereen ja Espoon keskustat yhteensä. Tai hetkinen, eihän Espoossa ole keskustaa. No paljon isompi kuin Turun ja Tampereen keskustat yhteensä.

Atlantin valtameren rannan vieressä sijaitseva Galway valittiin vuonna 2015 maailman ystävällisimmäksi kaupungiksi. Ja kyllähän se oli maineensa veroinen. Paljon hyväntuulisia paikallisia, rentoja turisteja, värikkäitä putiikkeja, persoonallisia pubeja, rauhallista merenrantaviivaa ja niin edelleen. Kyllä Galwayssa viihtyi ja kyseessä oli ehdottomasti reissun paras paikkakunta. Voimakas suosituspeukku kaikille reissuhenkisille kujeilijoille! 


Toki täytyy mainita, että siellä oli aivan liikaa espanjalaisia turisteja ja vaihto-opiskelijoita. Ja j*malauta, kun ne vaan puhuivat ja puhuivat. Aivan holtitonta pälpättämistä ja paikka paikoin hyvin epäkohteliasta sekä pelisilmätöntä huutamista. Pitäkää hetken aikaa päänne kiinni, espanjalaiset! Huh huh, kun helpotti kirjoittaa tuo.

Meidän majoituspaikka Galwayssa oli parinsadan metrin päässä biitsitä. Sellainen aika kireän kokoinen Bed and Breakfast -setti kuitenkin ilman sitä aamupalaa. No, ei sitten. Mutta pihalle astuttua kykenimme haistelemaan meren tuoksua ja vain minuutin kirmauksella pystyin olemaankin uimassa Atlantissa.

Jos Galwaysta ja Irlannista ylipäätään voi tokaista jotain negatiivista, niin se on ehdottomasti jalankulkijoiden teidenylitysten järjettömyys. Perinteisiä suojateitä ei ollut juuri missään ja jengi käveli teiden yli mistä sattui. Tuollainen oli kyllä sekä autoilijoille että jalankulkijoille haastavaa - pyöräilijöistä puhumattakaan.










Cliffs of Moher

Lähdimme sunnuntaina aamupäivällä bussilla kohti Irlannin ylpeyksiä ja uljaimpia luontokohteita, ja määränpäänämme oli kuuluisa Cliffs of Moher. Nuo kalliojyrkänteet ovat noin kahdeksan kilometriä pitkät ja parhaimmillaan yli 200 metriä korkeat.

Yksi vaikuttavimpia paikkoja, missä oon ikinä ollut. Ja oon ollut kuitenkin mm. Uudessa-Seelannissa, Kambodzan Angkor Watissa, Andorrassa ja Nokialla. 


Samalla kyseessä on myös varsin vaarallinen paikka, sillä siellä oli turisteja paljon ja kalliojyrkänteillä ei ollut usein minkäänlaisia suojakaiteita. Ja samalla siellä on peri-irlantilaisia isoja tuulenpuuskia. Ei hyvä yhdistelmä liian hienoja selfieitä hamuaville.

Hieno homma, ettei tuollaiseen luonnonkauneuteen rakenneta mitään ylimääräistä, mutta tyhmänrohkeat turistit ovat kyllä isossa vaarassa. Muun muassa yksi suomalaisnuorukainen kuoli tuolla muutama vuosi sitten, kun hän oli liian reunalla ja yllättävä tuulenpuuska iski.

Cliffs on Moher on tuttu myös Harry Potterista. Jos aiot mennä joskus Irlantiin, niin kyllä tämä on ehdoton vierailupaikka. Eikä edes ole millään tavalla kallista meininkiä.






Lisdoorvarna - Euroopan isoimpien parinhakufestareiden pitopaikkakunta
Bussimatkalla Galwaysta Cliffs of Moherille pysähdyimme Ailwee Cavella, yhdellä Irlannin vanhimmista luolista. Sen löysi vuonna 1944 Jack MacGann -niminen maanviljelijä - tai siis hänen koiransa toimi löytäjänä. Nimittäin MacgGann oli aikoinaan heitellyt palloa koiralleen ja yhtäkkiä pallo oli livahtanut kolosta maan alle. Koira ryntäsi perässä, kaivoi ja lopulta meni myös maan alle.

No, MacGann kaivoi lisää, löysi maan alta koiransa hyvässä kunnossa sekä valtavan kokoisen luolaston. Mies palasi takaisin maan päälle kuin mitään ei olisi ikinä löytynytkään ja piti luolaston omana tietonaan peräti 30 vuotta. Lopulta hän kertoi asiasta viranomaisille, alkoivat suuremmat kaivaukset ja vuonna 1976 Ailwee Cave avattiin yleisölle.

Hilkka oli semi-innoissaan tuosta luolastosta ja meni 5 euron pääsymaksulla 45 minuutin luolakierrokselle. Itse viittailin kintaalla koko touhulle. Oon ollut aiempina vuosina maailmalla muutaman kerran eri luolastoissa ja en ole vaan jotenkaan yhtään syttynyt. Siispä nautiskelin tuon 45 minuuttia siemaillen keskinkertaista kahvia ja tuijottelin sivusilmällä maisemia.

Sitten jatkoimme matkaa kohti Cliffs on Moheria, kunnes olimmekin Lindoonvarnassa, joka paljastui todella mielenkiintoiseksi paikkakunnaksi. Siis mikä Lisdoonvarna? No tosielämän Tinder-pikkukaupunki.

Lisdoonvarnassa on vakituisia asukkaita noin 800, mutta syyskuussa siellä on vilkas ja romanttinen vipinä. Nimittäin tuolla järjestetään Matchmaking Festival, joka on kasvanut vuosien aikana valtavasti. Viime syksynä paikalla oli yli 45 000 ihmistä. Eli jos olet sinkku, niin tutustu tähän ja matkusta Lisdoonvarnaan nyt syksyllä!

Tämä tosielämän Tinder järjestetään tänä syksynä jo peräti 161. kerran! William Daly on häärännyt puikoissa yli 50 vuotta. Hänen oman arvionsa mukaan noin 3000 paria on mennyt naimisiin tavattuaan toisensa Lisdoonvarnassa. Rakkaudennäläiset turistit tuovat Lindoonvarnaan ja lähialueille miljoonia euroa. Nice!

Nykypäivänä deittiseuran etsiminen on tehty helpoksi ja esimerkiksi Tinder on erittäin suosittu. Matchmakin Festivalin pomo Daly ei kuitenkaan ole juurikaan huolestunut siitä, että netin erilaiset applikaatiot veisivät siivua tästä tapahtumasta.

”Tanssiminen ja toista ihmistä silmiin katsominen tulevat aina olemaan merkityksellisempiä asioita kuin napin painaminen”, on Daly kommentoinut.

Matchmaking Festival 1.9.-8.10.2017. Tutustu lisää TÄSTÄ!




Lähestulkoon ilman nettiä muutama päivä

Palasimme sunnuntai-iltana takaisin B&B-majapaikkaamme ja olimme uuvuksissa. Pienen lepohetken jälkeen kävelimme kuitenkin vielä vieressä olleelle uimarannalle ja voin kertoa, että nautiskelin siellä elämästä!

Polskin ja uin meressä varmaan tunnin. Rakastan sitä tunnetta, kun merivesi kastelee mut ja se suolaisuus menee hiuksiini asti, jonka seurauksena tukkani on kuivuttuaan kuin hennolla vahalla täydelliseen kuosiin laitettu taideteos. Olin tulossa monta kertaa pois uimasta, mutta sitten mietin, että koskakohan pääsen seuraavan kerran maistamaan suolaista merta ulkomailla. Voi mennä ensi kesään asti. Kääk!

Etenkin Galwayssa oli tosi kuuma keli. En olisi ikinä uskonut, että Irlannissa voi palaa auringosta! Naama ja käsivarret olivat punertavina, kun aurinko loisti kuin Naantalin muumilaakso.


Maanantaina oli vuorossa kolmas päivämme Galwayssa ja sen otimme erittäin rennosti. Toki omaan aamurutiiniini kuului tällä reissulla 5-6 kilometrin pituinen sähäkkä aamulenkki paikallisia kujia, katuja ja rantoja pitkin. Loikoilimme rannalla ja nurtsilla tuntikausia kirjoja lukien. Pyörimme myös vilisevässä keskustassa ja istuskelimme pubien sekä kahviloiden terasseilla. Jumalauta, kun kylmä kalja maistuikin hyvälle.

Galwayn majapaikassa ei WiFi toiminut lainkaan ja se oli mahtava juttu! Sitä tuhlaa elämässään niin paljon aikaa täysin turhanpäiväiseen ja päämäärättömään älypuhelimen räpläilyyn. Ainoat kerrat, kun kävimme netissä noiden kolmen päivän aikana olivat pubien terassilla pari kertaa surffatut puolituntiset.


Belfast

Tiistaiaamun valjetessa hyvästelimme Galwayn haikein mielin, hyppäsimme 20 euroa maksavaan bussiin ja suuntasimme kohti Pohjois-Irlannin pääkaupunkia Belfastia. Ensin moottoritietä Dublinin lentokentälle, bussin vaihto ja sitten hyvällä sykkeellä Belfastiin.

Ensimmäinen tunnelma Belfastiin saavuttaessa oli periaatteessa sama kuin olisi ostanut Porin keskustasta Mamban levyn - mitä minä täällä teen ja miksi? Mutta, kun annoimme Belfastille hieman aikaa, niin sehän paljastui oikein kivaksi ja kohtalaisen viihtyisäksikin kaupungiksi. Samalla myös valuutta vaihtui, kun Irlannissa käytössä ollut euro muuttui punnaksi.

Majapaikkanamme toimi Airbnb:n kautta hommattu tyylikäs huoneisto. Siellä oli kaksi isoa huonetta ja sisustus oli kuin suoraan 1800-luvun hienostobordellista. Tai mistäs minä tietäisin, millainen sisustus on ollut 1800-luvun bordelleissa, mutta seinällä oli arvokkaita tauluja, huonekalut olivat kuin kalliista antiikkiliikkeestä ja olipa siellä myös iso kylpyamme.

Kävi ilmi, että kyseessä oli nelikerroksinen asunto, jossa oli varmaan 5-7 huonetta vuokrattavana turisteille. Keskikerroksessa asunut Melanie ilmeisesti pyöritti kokopäiväisesti Airbnb-bisnestään. Siis tuon koko rakennuksen arvo oli varmaan vähintään miljoona puntaa. Järkevä pääoma pitää olla jostain pierastu, että tuollaisen elämäntavan voi aloittaa.






George Best

Yksi Belfastin historian tunnetuimmista ja legendaarisimmista henkilöistä on jalkapalloilija Geogbe Best. Hän syntyi Belfastissa vuonna 1946. Bestin ollessa 15-vuotias, lähetti eräs brittiskoutti kuuluisan viestin suurseura Manchester Unitedille: ”Luulen, että olen löytänyt teille neron.”

Seitsemän vuotta myöhemmin taitava hyökkääjä valittiin Euroopan parhaaksi jalkapalloilijaksi. Best on myös nimitetty kautta aikain parhaaksi pelaajaksi, joka on pelannut Pohjois-Irlannin maajoukkueessa.

Best oli äärettömän kova jalkapalloilija, mutta kovaa meni myös kentän ulkopuolella. Alkoholi ja vauhdikas elämä olivat aina läsnä. Hänen ajaton ja unohtumaton lausahduksensa tiivistää hyvin kaiken.

”Käytin rahani viinaan, naisiin ja nopeisiin autoihin - loput tuhlasin.”

Best kuoli 59-vuotiaana vuonna 2015. Hänen hautajaissaattuetta oli seuraamassa yli 100 000 surevaa ihmistä Belfastin kaduilla. Hänen kuolemansa jälkeen Belfastin lentokenttä nimettiin George Best Belfast City Airportiksi. Legenda. R.I.P.


IRA

Henkilökohtaisella tasolla oon aina tiennyt Belfastin periaatteessa ainoastaan IRA:n pommituksista. Tämä on kiehtonut mua tosi paljon ja kun kerta Belfastissa oltiin, niin tottakai tuonne ytimeen oli päästävä.

Tepasteltiin keskiviikkona ehkä 45 minuuttia pois keskustasta ja oltiin hiljalleen määränpäässä. Väliaikainen Irlannin tasavalta-armeija teki tuhojaan Belfastissa vuosien 1970-1990 välisenä aikana. Pohjois-Irlannin katolilaisten ja protestanttien levottomuudet olivat täynnä kaaosta ja väkivaltaa.
Tasavaltalaiset vaativat Pohjois-Irlannin liittyvän Irlannin tasavaltaan ja Unionistit halusivat Irlannin pysyvät jakautuneena. Yli 3500 ihmistä kuoli.

Rauha saatiin solmittua vuonna 1998. Belfastissa onkin pitkä ja korkea seinä, joka tunnetaan nimellä Peace Walls tai Peace Lines. Siinä on loputon määrä erilaisia kirjoituksia rauhasta ja ystävyydestä. Käveltiin Peace Wallsin vieressä protestanttien alueella. Seinän toinen puoli on katolilaisten aluetta.

Kyllähän siellä Shankill Roadilla ja lähikujilla oli todella patrioottinen tunnelma. Alla on muutama kuva eräästä muistopaikasta Shankill Roadin vieressä sekä kuva Peace Wallsista.
Legendaarisen upea ja menestynyt irkkubändi The Cranberries julkaisi vuonna 1994 Zombie-biisin, joka käsitteli nimenomaan Pohjois-Irlannin väkivaltaisuuksia.










Cave Hill

Torstaina ostettiin 3,7 puntaa maksaneet yhden päivän bussiliput Belfastin alueella. Mentiin ensin yhdinkeskustaan ja sieltä toisella bussilla vartin pituinen matka lähellä Belbastin linnaa. Pieni kävelymatka ja olimme perillä. Hieno linna, mutta ei se jotenkaan säväyttänyt. Ei se mitään, sillä tajusimme, että täällähän on Cave Hill, eli korkeat tunturit linnan takana, jonne pääsee patikoimaan.

Ajateltiin, että kyllä tuonne nyt patikoi aika nopeasti. No siinä meni pari tuntia kivuta aivan ylös. Ja siellä ylhäältä sitten näkyikin koko laaja Belfast. Upeat näkymät! 


Mentiin vielä torstai-iltana elokuvateatteriin katsomaan upouusi ja paljon kehuttu sotaleffa Dunkirk. Kohtalaisen hyvä elokuva oli.

Heti perjantaiaamuna olikin vuorossa jälleen lähtö eteenpäin. Paniikinomaisesti otin vielä kömpelön aamukylvyn, terävän kahvihetken ja sitten olin valmis kävelemään Belfastin keskustaan. Matkustettiin 8 euroa kustantaneella bussilla pari tuntia Dubliniin viettämään kesälomareissumme paria viimeistää päivää.












Dublin 

Pääkaupunkiin saavuttuamme lähdimme tuttuun tyyliin apostolin kyydeillämme suunnistamaan kohti Airnbn-majapaikkaamme. Tiedossamme oli, että majoitus tulisi kaikella todennäköisyydellä olemaan reissun surkein - ja olimme enemmän kuin oikeassa.

Olimme siis varanneet ja maksaneet tuon kahden yön settimme viimeisenä iltanamme Belfastissa. Majapaikka oli halpa ja kämppänä toimi kireä yhden huoneen miesluola.

Löydettyämme oikean osoitteen oli vastassamme brasilialainen Doucklas, joka oli kämpän vuokranneen dublinilaismies Wesleyn kaveri. Wesley oli duunissa, joten Doucklas oli hälytetty luovuttamaan avain, esittelemään kämppä kuudessa sekunnissa ja kertomaan, millä taktiikalla hieman rikkinäinen ulko-oven lukko avautuu.

No, hymyilevä Doucklas lähti ja jäimme ihmettelemään umpikehnoa majoituspaikkaamme. Tuossa ahtaassa noin 8 neliön yksiössä haisi niin pahalle, että Hilkka alkoi siivota. Otettiin siinä pienet kinastelut, kävin erinomaisen raivokkaalla juoksulenkillä, palasin, kävin suihkussa ja lopulta lähdimme sulassa sovussa sekä varsin hyväntuulisina kohti ydinkeskustaa.

Löysimme pääkadulta japanilaisen ruokapaikan, joka osoittautui hinta-laatu-suhteelta loistovalinnaksi.

Lauantaina oli iso päivä - varsinkin itselleni. Ostin meille nimittäin liput 80 000 ihmistä vetävälle Croke Park -stadionille, missä pelattiin kaksi gaelilaisen jalkapallon puolivälieräottelua klo 17:00 ja heti perään klo 19:00. Oli hieno kokemus ja Hilkkakin tykkäsi. Paikalla oli 40 000 katsojaa ja tunnelma on hyvä.

Kokonaisuudessaan Dublin oli kuitenkin lyhyellä vilkaisulla kohtalaisen epäkiinnostava paikka. Ydinkeskustan pääkaduilla kävellessäni tuli vähän sellainen fiilis, että tämä ei ole se mystisen kaunis ja eteerinen Irlanti, johon minä olen edellisen puolentoista viikon aikana ihastunut.

Aika tyypillinen fiilis itselleni. Eli muu maa tuntuu oikeasti kauniilta ja kivalta, mutta sitten se itse pääkaupunki, missä asuu kolmasosa väestöstä, on oma yltiökansainvälinen metropolinsa. Ikään kuin sellainen hektisen kiireinen kupla.

Kaiken kaikkiaan All Ireland -reissu oli hieno kokemus ja suosittelen kaikille samankaltaista toiminnallista miniseikkailua. Allekirjoittaneen seuraava iso reissusetti tapahtunee vuonna 2018 ja paljon jännittäviä suunnitelmia on jo aseteltuna isossa päässäni. Palataan, kiitos! 









lauantai 12. elokuuta 2017

Tavoitteena juosta Tokiossa 2020



No se on hiomaton juoksutimantti tässä morjens!
Olen seurannut suurella mielenkiinnolla käynnissä olevia yleisurheilun MM-kisoja ja erityisesti muutama päivä sitten juostu miesten 10 000 metrin finaali oli upea kokemus. Kotiyleisön suosikki Mo Farah voitti kilpailun tyylikkäästi. Tuo teki minuun ison vaikutuksen.
Mo Farah on ollut itselleni aina juoksuesikuva. Pikkupoikana tuli katsottua telkkarista yleisurheilukisoja, joissa hän ei juossut, sillä hän oli juuri muuttanut Somaliasta Britanniaan ja kaiken lisäksi Farah on mua vuoden nuorempi. Eli hän oli itsekin silloin pikkupoika. No mutta kaikesta huolimatta tällainen 35-vuotias urheilijanuorukainen sai rutkasti lisää motivaatiota omaan juoksuharrastukseensa, kun konkari Farah näytti viime perjantaina juoksemisen mallia loppuunmyydyllä Lontoon olympiastadionilla
Mä haluan uskoa, että itselläni on kaikki mahdollisuudet edetä juoksu-urallani. Ostin juuri viime helmikuussa uudet lenkkitossut ja käyn juoksulenkeillä viikoittain. Lisäksi elän tällä hetkellä erittäin kurinalaista elämää ja ravintoasiani ovatkin hoidettu esimerkillisesti. Jos indikaattorina käytetään vaikkapa viimeisimmän neljän päivän harjoitusjaksoani, niin en ole syönyt lainkaan karkkia enkä vaaleaa leipää. Tällaisilla faktoilla hiljennetään kriitikot!
Kesäolympialaiset 2020 järjestetään Tokiossa. Olen tuolloin reilusti alle nelikymppinen. Kaikki maailmantähdetkin ovat tuolloin alle nelikymppisiä, eli samalla viivalla ollaan. Jos Urheiluliitto ja Suomen olympiakomitea näkevät nyt heti tai seuraavien vuosien aikana käyttöä minulle, niin olen kiinnostunut palaamaan maajoukkueeseen. Tai palaamaan ja palaamaan, mutta debytoimaan maajoukkueessa.
Mo Farah juoksi viikonloppuna 10 000 metriä aikaan 26.49,51, eli alle tuntiin. Ja kuten kuvasta näkyy, niin itse juoksin tänään YLI 10 000 metriä alle tuntiin. Saman tunnin sisällä tässä ollaan. Lisäksi Turussa oli aika tuulista ja muutamat liikennevalot hidastivat omaa aikaani. Mo Farahin sunnuntain kultajuoksussa en ainakaan itse huomannut, että siellä yleisurheilustadionilla olisi ollut liikennevaloja.
Marginaalit on tällä tasolla tosi pieniä. Esikuva vastaan oppipoika. Media varmasti jo maiskuttelee hienolla vastakkainasettelulla. Itsellänikin on koskettava kasvutarina, sillä en koskaan antanut onnellisen lapsuuteni hyvämaineisella nokialaisomakotitaloalueella estää unelmieni tavoittelua ja olen itse raivannut tieni tähän pisteeseen. Yes I can!
Jännittäviä yleisurheiluhetkiä kaikille!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Sepon Tarina

Mua pyydettiin kirjoittamaan juttu my boy Seposta kesäkuun Sheltit-lehteen. Ja ilman muuta mä kirjoitin! Ohessa on kuvankaappaus lehdestä + teksti selvennettynä.

-- -- -- -- --


Lokakuu 2010. Istun Parolassa omakotitalon olohuoneen sohvalla ja tuijotan hieman jännittyneenä 8 viikon ikäisiä shelttipentuja. Olen saapunut hankkimaan oman koiran. Samalla mietin, että hauskasti on elämä heittänyt minut taas tänne nurkille, sillä vain parin kilometrin päässä tästä talosta astelin pois armeijasta 7 vuotta aiemmin.

Yhtäkkiä olohuoneen tuolin alta kömpii pieni karvainen shelttipallo, joka suunnattomasta ujoudestaan huolimatta tepastelee kompuroiden suoraan syliini. Katsomme ensimmäistä kertaa toisiamme silmiin. Sillä sekunnilla tiedän, että tässä on poikani Seppo. Tuosta hetkestä alkaa matka, jonka varrella on tapahtunut valtavasti iloisia asioita. Yhdessä. Periaatteessa elämänmottoni on sellainen, että jos Seppo ei voi johonkin paikkaan tulla kanssani, niin en ole minäkään menossa.

Sepon pallit leikattiin, kun hän oli 1,5-vuotias. Hetken mielijohteesta päätin tuolloin perustaa Sepolle oman Facebook-sivun, jossa hän kertoo elämästään kuvin ja sanoin. Myöhemmin Sepolle tuli myös Twitter-tili. Tänään hänellä on somekanavissa melkein 10 000 seuraajaa ja hän tuo iloa ihmisille. Sepon päivitykset ovat suosittuja, ja mikä tärkeintä - Seppo saa paljon viestejä, joissa moni kertoo saaneensa ilonpilkahduksia elämäänsä Sepon positiivisista päivityksistä. Seppo tunnistetaan usein katukuvassa Turussa ja Tampereella. Aktiivisen somekäyttäytymisen ansiosta Hämeen Sheltit Ry valitsi Sepon Arjen sankari -sheltiksi 2015.

Sepon arki on täynnä draamaa, sillä omat äänekkäät pierut sekä kolinat käytävästä ovat aina yhtä pelottavia. Jouluaattoisin teen joulupukkikeikkoja ja Seppo toimii koiratonttuna pieni tonttulakki päässään. Lapsille koiratonttu on isompi juttu kuin lahjat tai joulupukki. Seppo käy myös kanssani vapaaehtoistöissä yksinäisten vanhusten luona ja se on kyllä uskomattoman antoisaa toimintaa - vanhukset rakastavat Sepiä ja karvapoika itse nauttii, kun saa hakea helppoja rapsutuksia pois kuleksimasta.

Seppo on tiiviisti mukana myös työelämässä. Perustin ystävieni kanssa 1,5 vuotta sitten oman viestintätoimiston ja Seppo on yksi osakas. Sepolla on oma meili, oma osio nettisivuillamme (viestintaliiga.fi/seppo) ja oma nurkkamaja toimistossamme. Tänä kesänä Seppo täyttää 7 vuotta ja täytyy sanoa, että meillä on ollut tosi mahtava taipale yhdessä. Toivottavasti matka jatkuu vielä pitkään.

Elämän parhaita hetkiä on mennä Sepon kanssa metsään tai pellolle. Pois kaupungin kiireestä, melusta ja hektisen elämän suorituspaineista. Poika saa kirmailla täysin vapaana ja onnellisena. Itse katselen tuota vapauden riemua ja nautin hiljaisuudesta. Nautimme Sepon kanssa molemmat luonnosta. Shetlanninlammaskoira on paras koirarotu, mitä tiedän. Me ollaan Sepon kanssa parhaat ystävykset.

Petteri Poukka 
Sepon iskä

(Kuva lehdessä: Värivalokuvia Juhani Koskinen)


torstai 1. kesäkuuta 2017

Video: Jättiyllätys muhimassa - nokialainen tennislupaus Ranskan avoimiin?

Legendaarinen tennisturnaus Ranskan avoimet on käynnissä Pariisissa. Paikalla on tänäkin vuonna periaatteessa kaikki lajin kirkkaimmat tähdet Rafael Nadalia ja Novak Djokovicia myöden. Ainoastaan Roger Federer ei osallistu.

Monelle saattaa tulla pienoisena yllätyksenä, että nelinpelitähti Henri Kontinen ei ehkä olekaan ainoa suomalainen Ranskan avoimissa. Kontinen pareineen putosi yllättäen jo avauskierroksella, joten nyt kaikki katseet on suunnattu 34-vuotiaan nokialaislupaus Antti Teisalan hartioille.

Teisala on myös ilmoittautunut mukaan ja odottelee innoissaan kentälle pääsyä. Ainakaan vielä miehen nimeä ei ole kuitenkaan näkynyt osallistujakaavioissa. Teisala kertoi tuntemuksiaan Tennis Sport TV:n tuotantopäällikkö Petteri Poukan tekemässä erikoishaastattelussa.

”Otin lennot jo viime joulukuussa ja laitoin silloin heti sähköposti-emailia kilpailujärjestäjille, että olisin osallistumassa turnaukseen. Se varmaan kertoo omaa kieltään, että sieltä ei ole tullut mitään viestiä, että en olisi mukana”, kommentoi komeaan tennisliiviin sonnustautunut Teisala.




maanantai 8. toukokuuta 2017

Hyvää 82-vuotissyntymäpäivää, ystäväni Osmo!


Nokialainen ystäväni Osmo täyttää tänään maanantaina 82 vuotta. Onneksi olkoon!

Alkuvuodesta 2015 körrööttelin ensimmäistä kertaa kohti nokialaisen maalaismaiseman keskellä sijaitsevaa palvelukotia, missä yksinäisyydestään aiemmin ilmoitellut Osmo odotti mahdollista uutta kaveriaan. Meistä tuli heti ystävykset.

Tässä reilun kahden vuoden aikana ollaan käyty Osmon kanssa ainakin kymmenen kertaa kahviloissa ympäri Nokiaa. Se on iso juttu Osmolle lähteä käymään kylillä. Mennä kaupungille ihmisten äärelle. 

Itse asiassa nykyään se on meille molemmille iso juttu, sillä oon jo ajat sitten sisäistänyt noiden kahvilakäyntien merkityksen Osmolle, ja sitä myötä myös itselläni on aina normaalia merkityksellisempi olotila istua taksin takapenkillä matkalla kohti nokialaiskahvilaa.

Ollaan käyty aina parissa tietyssä keskustan kahvilassa sekä tottakai lempipaikassamme Siuron Koski-Baarin terassilla. Siurossa tuijotellaan kaksistaan, kun Siuronkoski virtaa menevästi vieressämme ja sillan yli viilettää junia Nokialta Poriin ja toisinpäin. Jupistaan joka kerta, että yllättävän usein tuosta porhaltaa juna ohi. 

Toisinaan Osmo kertoo, ettei hän ole käynyt koskaan Porissa. Sanon rauhallisesti takaisin, että tosi hieno päätös. Samalla mutustellaan tuoretta pullaa ja hörpitään kahvia kuin huomista ei olisi olemassakaan. Se on elämää parhaimmillaan! 

Meillä on ikäeroa 47 vuotta, mutta ei sellainen tunnu missään, kun juttu luistaa.

Unelmia toteuttamassa


Osmo on hieno mies. Juttua lähtee aina, mutta juttukavereita voisi käydä toki useimminkin. Jos hän jostain tykkää, niin istua kesällä pihapenkeillä ja jutella kaikesta mahdollisesta. Välillä juoda kahvit. Sitten jutella lisää.

Eilen sunnuntaina vein Osmolle synttärilahjaksi mun äitin tekemän onnittelukortin, johon olin itse kirjoittanut lyhyen tekstin. Vein myös paketillisen toffeekeksejä, sillä Osmo tykkää herkuista.

Tokaisin, että tässä on synttärilahja jo päivää ennakkoon, sillä oon maanantaina taas töissä, enkä pääse silloin paikalle. Oon itse melkoinen suklaahiiri ja niin on Osmokin. Katsoinkin siinä naama totisena Osmoa silmiin ja sanoin, että tuo toffeekeksipaketti ei tule iltaa näkemään, sillä eräs taitaa tuhota sen muutamissa tunneissa! Sekunnin hiljaisuus ja purskahdettiin molemmat voimakkaaseen naurunremakkaan.

Toisena synttärilahjana lupasin, että seuraavalla kerralla, kun tuun taas käymään, niin tilataan taksi ja lähdetään Tampereen keskustaan  kahville! Ja samalla kerralla yritetään höynäyttää taksikuskia ajelemaan vähän ylimääräistä rallia keskustan sivukaduilla, jotta voin sitten piinkovana Tampere-asiantuntijana näyttää Osmolle tuoreimpia rakennuksia sekä kertoa tarinoita.

Osmo on nimittäin puhunut varmaan jo vuoden verran, että olisipa kiva käydä vielä joskus Tampereen keskustassa, sillä siellä ei ole tullut juurikaan käytyä viimeisten vuosikymmenien aikana. Nyt me lyötiin synttäreiden kunniaksi asia lukkoon ja voin kertoa, että se on mahtava tunne nähdä, kun 82-vuotiaan ystävän silmät loistavat kuin Naantalin aurinko.

Mutta ei mitään, tätähän tämä on - hienoja fiiliksiä arjen keskellä puolin ja toisin. 



Kevätterveisin:
Petteri, Osmon ystävä


perjantai 24. helmikuuta 2017

Hiihto Sport TV: Nokialaishiihtäjä kritisoi hiihtomaajoukkueen valmennusjohtoa


Hiihdon MM-kotikisat Lahdessa ovat pyörähtäneet käyntiin. Taistelu paikoista Suomen maajoukkueeseen oli kiivasta ja moni lupaava hiihtäjä ei mahtunut ryhmään.
Yksi rannalle jääneistä oli Nokian Urheilijoiden 34-vuotias murtomaahiihtäjänuorukainen Antti Teisala, jota ei valittu joukkueeseen, vaikka hän oli hiihtänyt kuluvan talven aikana useita harjoituskilometrejä.
Teisala purki pettymystään Hiihto Sport TV:n tuotantopäällikkö Petteri Poukan tekemässä erikoishaastattelussa ja kritisoi hiihtomaajoukkueen valmennusta, jota ei liiemmin latujen varressa ole talven aikana näkynyt. Isosta takaiskusta huolimatta Teisala on saapumassa Lahteen varmuuden vuoksi.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Rakkauskirje Islannin jalkapallomaajoukkueelle



Jalkapallon EM-kisat käynnistyvät, ihanaa! Ensimmäistä kertaa mukana kisoissa oleva piskuinen Islanti on herättänyt laajaa ihastusta. Jokainen lehti ja nettisivusto on kirjoitellut Islannista ihmeen syitä ja seurauksia, mutta itse en ainakaan ole nähnyt vielä missään avointa rakkauskirjettä Islannin jalkapallomaajoukkueelle. Tässä on sellainen.

Se oli viaton perjantai 10.10.2014 Latvian pääkaupungissa, Riiassa. Olin lähtenyt neljä päivää aiemmin maailmanympärysmatkalle. Minä ja ystäväni Olli olimme körröötelleet raihnaisella Hondallani Nokia-Helsinki-Tallinna-Riika-välin ja pian olimmekin jo perillä upeassa Riiassa.
Olin suunnitellut 3,5 kuukauden reissuni perusrungon valmiiksi ja yhtenä tapahtumakohtana oli perjantaille 10.10. merkittynä jalkapallon EM-karsintaottelu Latvia-Islanti. Olin hyvin innoissani tuosta matsista, sillä olen aina halunnut matkustaa Islantiin ja nyt minulla oli mahdollisuus nähdä suosikkimaani ylistetty futisjoukkue livenä. Suorastaan tärisin positiivisesta jännityksestä.

Kävelimme Riian keskustan laitamilla sijaitsevalle Skonto Areenalle, missä alkoi melkoinen sisäänpääsykaaos. Siellä oli ainoastaan kaksi lippuluukkua, jonne rynni samanaikaisesti pari tuhatta ihmistä. Monien taklailujen ja uhkaavien katseiden päätteeksi olimme saaneet ostettu 1,5 euroa maksaneet pääsyliput ja hengailimme stadionilla. Ottelutapahtuma oli kuin iso disco Nokialla 1990-luvulla - kaksi buffettia, paljon rumia miehiä eikä juurikaan naisia. Katsomopaikkamme olivat mukavasti aivan kentän vieressä ja pystyimme suorastaan aistimaan EM-jalkapallohikeä.

Sitten se tapahtui - minä jalkapallomaajoukkuerakastuin! Latvian ja Islannin miehistöt saapuivat nurmelle, ja pian alkoi hämmästyttävän yksipuolinen näytös. Islanti voitti ottelun numeroin 0-3 (0-0) ja voin kertoa, etten ole koskaan enkä ikinä nähnyt niin yhtenäistä ja hyvähenkistä jalkapallojoukkuetta kuin Islanti oli tuona viileänä lokakuisena perjantai-iltana 2014. Muistan jo tulloin sanoneeni Ollille, että Islanti menee heittämällä EM-kisoihin.

Islannin viikingit, uljaat hahmot

Islannin suurin tähti, ylempi keskikenttämies Gylfi Sigurdsson, ohjasi pelin kulkua miten tykkäsi. Hän nosti tempoa Latvian ollessa normaaliakin enemmän ahtaalla ja laski tempoa huomatessaan oman joukkueensa tarvitsevan hengähdysaikaa. Reilun tunnin pelin jälkeen Islanti sai vihdoin tehtyä 0-1-voittomaalin ja tuon osuman teki - tottakai - Sigurdsson.

Islannin keskikentän pohjalla nähtiin toinen uljas hahmo, valtavalla ruuhkaparralla varustettu kapteeni Aron Gunnarsson. Hän näytti tuossa partalookissaan noin 62-vuotiaalta metsurilta, mutta oikeasti mies on tälläkin hetkellä vasta 27-vuotias, eli jalkapalloilija parhaassa iässä. Gunnarssonin rauhallinen ja pallovarma pelaaminen puolustuslinjan ja hyökköyspelaajien välissä oli niin kaunista katseltavaa, että siinä meinasi heilahtaa vieno kyyneli poskipäihin. Gunnarsson tietää, ettei hän ole kentän taitavin pelaaja, sillä sellainen pelaa hänen yläpuolellaan. Mies taisteli, raastoi, taklasi ja teki kaikkensa - ja jokaikisen kaksinkamppailun päätteeksi pallo jäi hänelle. Sen jälkeen syöttö ylöspäin Sigurdssonille ja hyökkäyspään mielikuvituksellisuudet käyttöön.

Islannin laitapelaajat olivat hekin kunnioitusta herättäviä viikinkejä. Oikealla laidalla rouhinut kaljupäinen jyrä Emil Hallfredsson ei ollut kentän nopein eikä todellakaan taitavin, mutta hän oli kentän junin. Kyllä, hän oli kuin islantilainen juna ilman hiuksia. Eihän Islannissa varmaan edes ole junaraiteita, mutta Hallfredsson heillä on! Vaikka siellä sivurajan tuntumassa olisi kasvanut mäntyjä, niin Hallfredsson olisi juossut naama peruslukemilla niiden läpi. Hieno hahmo!

Toisella laidalla olikin sitten Hallfredssonin vastakohta, Birkir Bjarnason. Norjalainen jääkiekkolegenda Espen ”Shampoo” Knutsen näyttää Bjarnasonin rinnalla luokalleen jääneeltä kumiankalta! Bjarnason paineli vasemmalla laidallaan menemään yltiöpäisen röyhkeällä letkeydellä ja ennen kaikkea takatukka hulmuten! Usein mies kuvitteli olevansa taitavampi kuin Messi ja Ronaldo yhteensä, ja kuin ihmeen kaupalla yllättävän monta harhautusta onnistui. Mies välillä keräili nurmenpintaan, korjasi joka kerta ensin tukkaansa ja nousi aina uudestaan ylös. Upea hahmo hänkin!

Keskuspuolustuksessa Ragnar Sigurdsson ja Kari Arnason olivat myös tyylikkäitä. Ei mitään ylimääräistä häsläämistä. Vaikka esimerksiksi Arnason näytti enemmänkin ylöjärveläiseltä putkimieheltä, niin siellä hän vaan dominoi alakertaa. Pääpallot voitettiin 100-prosenttisesti ja pallo pelattiin helpolla syötöllä eteenpäin. Latvia ei päässyt laukomaan kertaakaan koko ottelussa.

Ja pakkohan tähän on vielä mainita kaikkien futisromantikkojen lempipelaaja, 37-vuotias hyökkääjä Eidur Gudjohnsen, jonka satumainen ura saa kylmiä väreitä aiheuttavan ihanan kruununsa EM-kisoissa. Gudjohnsen ei harmittavasti ollut tuona perjantai-iltana Latviassa.

Latvia-Islanti päättyi siis numeroihin 0-3 ja teimmekin siinä Ollin kanssa ottelun lopussa vähän johtopäätöksiä ja suunnitelmia. Nimittäin hotellimme sijaitsi Riian keskustan toisella puolella, noin kolmen kilometrin kävelymatkan päässä, ja kello oli jo lähes puolenyön hujakoilla. Päätimme, ettemme puhu sanaakaan suomea ettei meitä vaan sekoiteta islantilaisiksi ja ettemme saa huonolla säkällä pataamme paikallisilta aggressiviisilta futishannuilta.

Siispä kävelimme vihaisen oloisina, ikään kuin ylipettyneinä Latvian tappioon, keskustan läpi ja korkeintaan murisimme toisillemme. Lopulta olimme takaisin hotellilla ja muistan vieläkin kuinka hehkutimme ihastuneina Islannin viikinkipelaajien ylivoimaa.

Minkä takia Islanti on EM-kisoissa?

Pieni saari, kaikki tuntee kaikki, pelaajat ovat pelanneet lapsesta saakka yhdessä ja ennen kaikkea loputon määrä harjoittelua. Islannin pelaajat pelasivat Riian illassa toisilleen, tiesivät tarkalleen mitä muut joukkuekaverit tekivät ja mitä ne tulevat tekemään seuraavassa tilanteessa. Ei tuittuilua, ei filmaamista, ei mitään ylimääräistä. Rehellistä taistelua oman maan ja joukkuekaverien puolesta.

Maailman yhtenäisin joukkue. Kultainen sukupolvi. Tuota samaa yhtenäisyyttä ja oman maan ylpeyttä tulemme näkemään myös näissä EM-kisoissa. Islanti tulee sulattamaan sydämiä.

Summa summarum: Islannin jalkapallomaajoukkue, minä rakastan sinua. Toivon kaikkea hyvää EM-kisoihin ja lupaan katsoa sekä kannustaa jokaisen ottelunne. <3

Jalkapallorakkaudella,
Petteri Poukka