perjantai 24. lokakuuta 2014

Ranska

Torstai-iltapäivän vietossa Rivieralla.

Keskiviikkona 22.10. seikkailimme tosiaan tovin Luxemburgin pääkaupunki Luxemburgin keskustassa, kunnes totesimme, että tämähän on kuin heittelisi kuumaa tomaattikeittoa omille kasseilleen - ajanhukkaa ja hieman tuskaista.

Heilahdimmekin siis 400 kilometrin matkan Dijoniin, Ranskaan. Ollilla oli Dijonista - tuosta maailman sinappipääkaupungista - kovat odotukset, kun sen sijaan itselleni Dijon oli lähtökohtaisesti koko Europe Roadtrippimme vähiten odotettu kaupunki.

Ilahduttavasti sain jälleen torua itseäni tyhmäksi rusakoksi ja ennakkoluuloiseksi kaupunkiurpoksi, sillä Dijon yllätti positiivisesti. Anteeksi tylyistä ennakkoluuloistani, Dijon! Jos joskus tulet Nokialle, niin tarjoan Sinulle kahvit jätevedenpuhdistamon kyltin luona. No joo, kyseessä on 150 000 asukkaan ei-todellakaan-pariisilainen kaupunki, sillä ensikokemuksemme mukaan paikalliset ihmiset eivät v*ttuilleet saatikka nyrpisteleett naamojaan 24/7, vaan hymyilivät kohtalaisen paljon ja etenkin asiakaspalvelijat olivat aivan mahtavia.

Esimerkiksi yhden viattoman patonginostoreissun yhteydessä Olli yltyi naureskelemaan paikallisen Kauppahallin portsarin kanssa varttitunnin ajaksi sekä tuuppimaan toisiaan leikkisästi kikatellen, ja minä puolestaan halasin kahvilanmyyjää eräästä onnistuneesta kahvinkeittosuorituksesta.

Keskiviikkoillalla lähdimme vielä uudestaan Dijonin keskustaan haistelemaan arkiyöelämää ja olihan se vilkasta. Ihmisiä riitti kuppiloissa ja meininki oli eloisa. Yömyöhään hotellihuoneeseemme palattuamme pystyin pitämään jatkuvasti näköetäisyyden elämäni peltirakkauteen eli omaan Hondaani (katso kuvagalleria), sillä huoneemme oli katutasossa.

Älypuhelinherätyskellomme eivät antaneet armoa torstaiaamuna, vaan kello 06:41 alkoi sellainen pirinäkonsertti, että kahden tähden sivukujahotellimme viereisissä huoneissakin herättiin. Keski-Ranskasta kantautuneiden huhujen mukaan herätyskellomme äänet kuultiin aina Motpellierin opiskelijakaupungissa saakka.

Hotelliaamupala oli kuin Ylöjärven vaakuna – ei mikään ihmeellinen, mutta kelpasi. Sen jälkeen huudahdimme merci kertaa kaksi ja edessämme oli isoin ajokoitos tällä reissulla.

Roadtripin paras päivä

Torstai oli lähtökohtaisesti todella haastava, sillä edessämme oli lähes 1000 kilometrin ajomatka ja samaan aikaan rakas Hondani oli alkanut kolista ja täristä jatkuvasti enemmän ja enemmän. Luotin kuitenkin omaan hopeanväriseen autosoturiini täysin ja lähdimme aamuseiskan jälkeen matkaan täynnä puhtia.

Ensimmäiset sadat kilometrit menivät mainiosti, mutta suurkaupunki Lyonissa olimme kolmen varttitunnin verran lähestulkoon kiipelissä, sillä menimme vahingossa väärästä liittymästä ja yhtäkkiä seikkailimmekin Lyonin loputtomilla sivukujilla. Noilla hetkillä manasin sitä, että äitini vei minut ala-asteella puheopetukseen keväällä 1994, jolloin ärrävikani korjattiin. Olisin nimittäin ollut kuin vanha lyonilaisvelmu noilla kujilla rajun ärräpuheeni kanssa.

Löysimme kuitenkin erehdyksien, kokeilukujien, armottoman säkän ja pitkälti komeutemme myötä tiemme takaisin valtatielle, ja sitten mentiin taas kovaa! Puolenpäivän jälkeen koimme totaalisen ilohavahduksen tajutessamme, että meillähän on mahdollisuus ajaa Välimeren rantaviivatietä pitkin kohti Andorraa. Kilometrejä siinä tuli lisää parisataa ja aikaa meni myös enemmän, mutta uhosimme Hondassa kovaan ääneen, että ei meillä ole mitään kotiintuloaikoja! Me ollaan 32-vuotiaita aikamiespoikia ja me mennään Rivieralle uimaan, jos meitä huvittaa!

Lopulta löysimme itsemme Riviera-maisemista eteläranskalaisesta merenrantakaupungista nimeltään Séte. Aivan mahtava biitsikaupunki ja kun ilmakin oli kuin nuori Lola Odusoga – kuuma ja houkutteleva, niin ryntäsimme rannalle ottamaan aurinkoa sekä polskimaan meressä. Itse olin taas niin innoissani, että sisäinen nudistini meinasi ottaa vallan ja olisin halunnut vain juoksennella alastomana pitkin kaupunkia, mutta onneksi Opa puhui mulle järkeä.

Emme silti löytäneet pukukoppeja mistään, joten vaihdoimme vaatteet nopeasti parkkipaikalla. Jos joku paikallinen sételäinen ei ollut ennen nähnyt pohjoisnokialaisia sukukalleuksia, niin torstaina monelle sellainen ainutlaatuisuustilaisuus tuli. Onnittelut heille!

Iltapäivän päätteeksi hyppäsimme takaisin Hondaan. Oli muuten aivan törkeän tuulinen ilma ajaa ja Honda heittelehti jatkuvasti vaarallisesti valtatiellä, mutta pidin hermoni kurissa, hellittelin kaasujalkaani ja hommat rullasi.

Automatka Ranska läpi ei ole muuten sitten se kaikkein halvin tapa matkustaa. Yhtäältä bensa maksaa saman verran kuin Suomessa eli aivan s**tanasti ja toisaalta tietulleihin heilahti yhteensä yli 50 euroa rahaa, että bonjour vaan! Mutta toisaalta - kuinka monta kertaa sitä tulee elämänsä aikana ajettua ensimmäisellä omalla autollaan jäähyväismatkan Ranskan läpi? Kysyn vaan!

Kun Ranska oli jo lähes halki ajettu ja vaikka tiekylteissä luki, että Andorra la Vella 172 km (Andorran pääkaupunki), niin torstai ei ollut lähellekään ohi. Pyreneiden vuoristossa sijaitsevaan 80 000 asukkaan Andorraan pääsee ainoastaan kahta kautta ja molemmat tiet mutkittelevat vuoria pitkin.

Alkuillalla tapahtui myös yksi unohtumaton hetki, jolloin sain mahdollisuuden antaa pehmonalleni eteenpäin. Koko tarina löytyy TÄSTÄ.

Illalla Andorrasta kylmiä kaljoja juodessamme heitimme ylävitoset ja sanoimme yhteen ääneen, että olipas mahtava päivä! Andorrasta ja kaikista vuoristoseikkailuista lisää lähipäivinä.

Riviera TV oli torstaina polskimassa Välimeressä. Katso video TÄSTÄ.

Kuvia Ranskasta löytyy tästä alta:

Dijonissa keikistelemässä persettä.

Dijonin keskusta.

Dijonin keskusta ja Ollin junttimaisen upea poseeraussuoritus.

Yksi keskustakuva vielä tässä.

Mä kurkin hotellihuoneesta, että Honda on tallessa.
Séte, Etelä-Ranska.
Séte.

Séten kadut, taustalla Välimeri ja tottakai Hondan kulma.

Matkalla biitsille.

Halailemassa Hondan kanssa.

Séten uimarannat olivat mahtavia.

Mä olin taistelemassa aaltoja vastaan.

Matkalla mereen taas.
Mä ja Opa.

Peace.
Kohti Andorran vuoristoja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti