Isäni kuolemasta tänään tasan 18 vuotta. En pääse nyt käymään Nokian hautausmaalla, mutta sytytän suuren kynttilän täällä maailman toisella puolella, Hikkaduwassa, Sri Lankassa.
Tässä alla on esimerkkitarinani parin vuoden aikahaarukasta, jonka aikana ilo muuttui suruksi ja elämä osoitti arvaamattomuutensa.
Olimme isäni kanssa sunnuntaialkuiltapäivänä, syksyllä 1994, Tampereen Pirkkahallissa silloin supersuositun Kikan keikalla eturivissä. Siinä sitten kun Kikka vähän vilautti tissinkulmaa, huusi isäni hänelle: ”Ota vaatteet pois!”, kuten Kikan hittilevykin oli nimetty. Samalla isäni katsoi mua, 12-vuotiasta pottatukkaa, riehakkaana ja ylpeänäkin. Viimeistään silloin sen tajusin - kyllä tissit ovat upea asia!
Ainoastaan kaksi vuotta myöhemmin isäni makasi syöpäpotilaana Nokian sairaalassa valmistautumassa kuolemaan. Riutuneena kivuliaan sairauden vuoksi hän pahoitteli, ettei kyennyt enää kuskaamaan mua jääkiekkoharjoituksiin. Nyt on mun aika huolehtia sinusta nämä viimeiset ajat, sanoin tuolloin.
Surutyö on tehty jo ajat sitten, mutta ikävä säilyy aina. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti