perjantai 5. joulukuuta 2014

Puerto Princesa, Filippiinit


Annoin lounaani kulkukoirille ja ostin itselleni kaljan.
Filippiinien pääkaupunki Manila oli niin kamala paikka, että sen rinnalla esimerkiksi viikon vanhan lämpimän maidon juominen Dingon konsertin eturivissä kuulostaa jo pelkällä ajatustasolla lottovoitolta. Manila on Forssan ohella kauhein paikka, missä olen ikinä ollut, joten suositukseni kaikille Manilaan lomamatkaa suunnitteleville on seuraava: älkää menkö sinne ikinä!

Lähdimme Timon kanssa pois Manilasta maanantaina 1. joulukuuta kohti Palawanin saaren pääkaupunkia Puerto Princesaa. Ensin toki piti jumittaa Manilan sisäisten lentojen Terminaali 4:ssa tuntikausia. Ulkona oli suurinpiirtein +100 astetta lämmintä ja sisätiloissa aasialaiseen tapaan järjetön tuuletus päällä ja paikka paikoin kylmempi kuin Suomessa talvella. Ei tultu silti kumpikaan kipeiksi, joten nice!

800 kilometrin lentomatka Air Asialla kohti Etelä-Filippiinejä kesti tunnin, ja saavuttuamme Puerto Princesan lentokentälle tapahtui oitis käsittämätön ilmapiirin muuttumishomma. Kaikki se Manilan kaoottisuus, vaarallisuus ja järjettömyys oli kadonnut kuin pieru Lempäälään ja tilalla oli rauhoittava  sekä ystävällinen kokonaistunnelma.

Hotellimme Blue Lagoon Inn, jonka olin varannut edellisenä yönä, sijaitsi ainoastaan 600 metrin päässä lentokentästä ja olimmekin heti perillä. Erittäin viihtyisä paikka, missä on sellaisia pieniä majataloja ja näiden kaikkien keskellä on isohko uima-allas. Hotellin henkilökunta oli tyrmistyttävän ystävällistä porukkaa ja rupattelimme heidän kanssaan päivittäin niin paljon, että esimerkiksi itse sain muutaman Facebook-kaveripyynnön hotellin työntekijöiltä. Ja hyväksyin kaikki pyynnöt.

Meillä oli esimerkiksi majatalomme ulko-ovi raollaan öisin, sillä niin turvallinen ja ystävällinen paikka tuo oli. Miten voikaan vaaran ja turvallisuuden ääripäät olla näin suuria saman maan sisällä.

Palawanin saarella on asukkaita käsittääkseni 2-3 miljoonaa. Pääkaupunki Puerto Princesassa on asukkaita 240 000, mutta kerrostaloja ei näy missään. Mitä ihmettä? No sitä ihmettä, että Palawanin saarella on niin pehmeä maaperä, että täällä saa rakentaa korkeintaan 4-kerroksisia taloja. Lisäksi kaupungin rikollisuusaste on käsittämättömän pieni – ainoastaan 0,5 prosenttia! Mutta toisaalta, annan pari esimerkkiä kaupungin meiningistä, joidenka jälkeen tuo pikkuriikkinen rikollisuusaste tuntuu jo ihan järkevältä.

Keskusta-alueella on paljon pankkeja. Jokaisen pankin, apteekin ja vähänkään laadukkaamman kaupan edessä on 1-2 aseistettua vartijaa ja kun näitä pankkeja ja kauppoja on joka mutkassa, niin oikeastaan koko kaupunkialue on aseistettujen vartijoiden huomassa. ATM-koneita (rahannostoautomaatteja) on keskusta-alueella todella paljon, joten cashin nostaminen on kätevää ja helppoa. Eikä tarvi pelätä, että joku kolkkaa sut saman tien, sillä siinä sun vieressä seisoskelee aina kaksi aseistettua poliisia tarkkailemassa ympärille.

Näiden lisäksi jokaisessa risteyksessä ja hotellinkulmassa kylteissä on ohjeistukset, että julkinen ryyppääminen ja roskaaminen ovat kiellettyä.

1. kerran, kun jää kiinni roskaamisesta/julkisesta juomisesta: 400 peson (alle 10 euroa) sakot.
2. kerran, kun jää kiinni roskaamisesta/julkisesta juomisesta: 1000 peson (alle 20 euroa) sakot
3. kerran, kun jää kiinni roskaamisesta/julkisesta juomisesta: 3000 peson (alle 50 euroa) sakot ja kahden kuukauden vankilatuomio.

Ei kauheasti houkutellut heitellä roskia ympäriinsä taikka juopotella julkisilla paikoilla, sillä voisin kuvitella, että philippiiniläinen vankila ei ole ihan niin kermaleivosmainen holhoamisparatiisi kuin suomalainen vankila.

Kusetusyritykset jatkuvat, mutta ladyboyt loistavat poissaoloillaan

Vaikka Puerto Princesa on harvinaisen turvallinen ja sympaattinen paikkakunta, niin yksi asia on samaa kuin Manilassa tai periaatteessa missä tahansa muuallakin – sua yritetään kusettaa kaikkialla ja sulta yritetään lypsää härskisti lisää rahaa. Yksi väsyneen paska kusetusyritys tapahtui kaupungin ydinkeskustan pääpostissa, minne suuntasin yksi päivä lähettämään postia ja kirjeitä kohti Suomea.

Tosin hukkasin osoitelistapaperini, missä oli kymmenien ystävieni osoitteita, joten pahoitteluni ettei joulukortteja tule tänä jouluna. Mutta mulla oli kolme pientä pakettia lähetettävänä ja menin tiedustelemaan hintapolitiikkaa. Postitalon seinässä oli kyllä jo infolappu, missä oli pakettien grammakoot ja niiden hinnat, joten tiesin suunnilleen hintapolitiikan. Halusin silti kysyä postityöntekijä-äijältä ihan face to face, että paljon maksaa.

”Yhden paketin lähetys maksaa 1750 pesoa.”, totesi postisetä.
”No ei varmasti maksa niin paljoa. Älä nyt viitti!”, juttelin takaisin.
”No okei okei, kolmen paketin lähetykset maksavat 1000 pesoa.”, oli hänen seuraava kommentti.
”Ok. Hienoa, että päätit olla rehellinen.”, päätin tämän keskustelun ja tarkastin vielä kertaalleen hintatiedot listoista.

Lähetin mm. ihanalle kummitytölleni Pepille Unensieppaaja-esineen, jonka ostin kuukausi sitten Miamista intiaanien omistamalta maaperältä. Unensieppaaja on intiaanien ikivanha symboli, joka laitetaan sängyn lähelle ja esine kietoo yön aikana verkkoihinsa kaikki pahat henget sekä unet, jotka aamuaurinko sitten polttaa. Hyvät unet ja ajatukset puolestaan pääsevät esineen läpi nukkujan luokse.

Kun oli ensin ollut Manilan järjettömässä sekamelskassa ja ehtinyt jo karvan verran tottua siihen, että ympärillä riekkuu jatkuvasti monta ladyboyta, niin ero Puerto Princesaan oli äärimmäinen. Ei ainuttakaan naismiestä missään, eikä myöskään ilotyttöjä näkynyt mailla halmeilla. Nyt kun tässä puntaroin tätä koko kuviota, niin niinhän se menee, että siellä missä on ilotyttöjä siellä on myös kaikki maailman vaarat parittajista huumeisiin.

Toinen havaintoni oli hammasrautojen paljous. Siis filippiiniläisillä naisilla on sellainen muotivillitys, että hammasraudat ovat yksi kauneustuote ja joo-o, kyllä ne heille sopi. Filippiiniläiset naiset ovat kyllä heti suomalaisnaisten jälkeen maailman kauneimpia! <3

Hellettä

Täällä Aasiassa on koko ajan kuuma keli. Aamuisin, päivisi, iltaisin ja öisin. Mutta varsin nopeasti sitä unohtaa, että on hiki ja lämpöiseen perusolotilaan tottuu. Kaikki hikoilevat täällä ja kaikilla tarrautuu se t-paita kiinni ihoon, joten mikäs tässä. Ihan sama.

Puerto Princesan biitsitilanne ei ole mikään maailman paras, mutta kuitenkin ihan okei. Olimme Timon kanssa yksi päivä Pristine Beachilla ja siellä vuorovesi tekee omaa duuniaan, jonka vuoksi sai kävellä aika pitkän matkan mereen, että pääsi kunnolla pulikoimaan. Rannalla oli loputtomasti pieniä rapuja ja se oli upean näköinen väistämisdominoefekti, kun käveli kohti merta. Jokainen rapu nimittäin livahti aina hiekan alle koloihin piiloon ihmisen paljaita askelia. 

Tilasimme lounaat rantakojusta ja siihen tuli oitis tämän kirjoituksen ylimmässä kuvassa olevia tosi sympaattisia kulkukoiria kertoen katseillaan, että meillä olis kova nälkä. Mulla hajoo aina pakka tällaisissa tilanteissa ja sydämeni sulaa, joten jaoin ruuat Jarkolle, Minnalle ja Kaleville (kutsumanimet, joita käytin koirista) ja ostin itselleni kaljan.

Tutustuimme Underground River -luontoretkellä ollessamme käsittämättömän hyväsydämiseen pariskuntaan. Meksikolainen Carlos ja amerikkalainen Julie ovat noin 60-vuotiaita ja he ovat myyneet jo ajat sitten kotinsa, ja nyt vain kiertelevät maailmaa. Julie tekee netin kautta tarvittavan määrän lakimiehen töitä ja Carlos on sairauseläkkeellä.

Carlos oli ollut aikaisemmin työnarkomaani, kunnes oli saanut vakavan sairauskohtauksen ja kuntoutuksen aikana hänelle valkeni, että elämästä pitää nauttia ja olla ystävällinen kaikille. Elämä on nyt eikä joskus myöhemmin! Hän kertoi koskettavia tarinoita ympäri maailmaa. Olimmekin Timon kanssa parina iltana tuntikausia Carlosin ja Julien terasilla rupattelemassa elämästä sekä tissuttelemassa keskinkertaisen makuista paikallista rommia.

Upea pariskunta ja meidät on kutsuttu kiertämään jenkkejä heidän kanssaan. Olemme aika vähäsen kiinnostununeita todellakin!

Kohti Vietnamia

Tässä on nyt tätä kirjoittaessani perjantai-iltapäivä 5.12. paikallista aikaa, aurinko porottaa tulisesti ja pelkkä istuminen tässä majatalon terassilla hikoiluttaa. Kohta lähdemme Timon kanssa respaan syömään viimeisen lounaamme täällä, jätämme haikeat jäähyväiset megamukaville tyntekijöille ja sitten suuntaamme Puerto Princesan pikkuruiselle lentokentälle.

Illalla reilun tunnin lento Manilaan, terminaalinvaihto, venailua ja sitten lauantaiaamuyönä lento Ho Chi Minhiin, Etelä-Vietnamiin. Se on Vietnamin suurin kaupunki ja siellä on yli 7 miljoonaa asukasta, että tuota... Haiskahtaa totaaliselta kaaokselta. No katsotaan.

Tänne Filippiineille on iskemässä hirmumyrsky ilmeisesti lauantain aikana, että toivottavasti ei jouduta lentojeperuuttamisputkeen. Tuo myrsky iskee itärannikolle ja keskiosiin, kun me ollaan täällä länsiosassa pääsääntöisesti. Tosin en ole ikinä ollut hirmumyrskyssä, joten omalla tavallaan kiehtoo sellainenkin. Palataan asiaan Vietnamista. Moi!

Yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä – Underground River.
Kuvat ja teksti löytyvät TÄSTÄ.


Kuvia Puerto Princesasta tässä alla:







Kummitytöllen Pepille.
Puerto Princesan keskusta.








Mä, Julie ja Carlos.

Timo, Julie ja Carlos.


6 kommenttia:

  1. Kiitos mahtavasta lukupaketista ja kuvista. On hienoa olla mukana matkalla. Goood morning Vietnam!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Tällaisesta palautteesta tulee mahtava fiilis täällä Vietnamissa asti! :)

      Poista
  2. Voih, toivottavasti ette ole myrskyn silmässä! Juuri pyyhkii sieltä yli.

    VastaaPoista
  3. Oot niin ihana ihminen näiden tekstien perusteella, nää blogitekstit saa aina niin hyväl tuulel! :) ja oikeen antoisaa matkantekoa sulle ja Timolle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia tosi paljon! Ja hyvää joulun odotusta! :)

      Poista
  4. Missähän mahdatte joulua viettää...

    VastaaPoista