maanantai 25. toukokuuta 2015

Olen vaikeasti yksinäinen



Nokian seurakunnan diakoniatyöntekijä kävi alkuvuodesta 2015 vierailemassa palvelukodissa, missä 80-vuotias Kyösti kertoi olevansa vaikeasti yksinäinen. Vanhalla herralla riittäisi paljon tarinaa, mutta kukaan ei ole kuuntelemassa. Kyöstin yhteystiedot otettiin ylös, jos vaikka joku vapaaehtoistyöntekijä olisi tulevaisuudessa valmis käymään hänen luonaan Lähimmäispalvelun merkeissä.

Saavuin samoihin aikoihin alkuvuodesta 2015 maailmalta takaisin Suomeen. Otin yhteyttä Nokian seurakuntaan, että olen taas käytettävissä vapaaehtoistöiden tiimoilta. Nopeasti eteen tuli kysymys, että kiinnostaisiko mua käydä nokialaisessa palvelukodissa erään yksinäistä elämää viettävän Kyöstin luona. Jos vierailu olisi onnistunut, niin kävisin jatkossa säännöllisesti Kyöstin luona rupattelemassa. Ensimmäisessä kerralla mukanani oli seurakunnan diakoniatyöntekijä, ja henkilökohtaisesti mua kyllä vähän jännitti koko tilanne. Toivoin, että mulla ja Kyöstillä synkkaisi.

Löydettiin Kyöstin kanssa saman tien yhteinen sävel ja juttua riitti molemmilla. Tuon ensimmäisen vierailun jälkeen olen käynyt maanantai-iltapäivisin hänen luonaan. Yleensä keitän siinä oitis kahvit, katan pöydän ja sitten hörpitään kahvia, syödään keksiä, rupatellaan viikon tapahtumista, säästä ja kaikesta mahdollisesta. Ollaan myös käyty palvelutaksilla Nokian keskustassa kahvilassa ja vaikka kahvilassa käyminen on itselleni täysin arkinen ja normaali asia, niin yksinäiselle ihmiselle se voi olla maailman isoin juttu. Kyöstillä on kahvilareissuilla päällään suorat housut ja kauluspaita. Hiukset ovat kammattu tyylikkäästi sivulle ja yleisilme on erittäin asiallinen. Siinä tulee yllättävän nopeasti itsellekin sellainen fiilis, että tällä kahvilakäynnillä on iso merkitys.

Kyösti istuu taikka makaa suuren osan elämästään yksin kaksiohuoneistossaan. Toisinaan luen Kyöstille Raamattua ja hän ilmiselvästi nauttii kuulemastaan. Itse en kuulu kirkkoon, mutta Raamatun lukeminen ei häiritse mua lainkaan. Mielestäni se on aivan sama, mihin ihminen uskoo tai ei usko - pääasia, että tarkoitusperät elämässä ovat vilpittömät ja hyvät.

Maanantaisin me mennään yleensä istuskelemaan palvelukodin tupakkipaikalle haukkaamaan raitista ilmaa. Kumpikaan meistä ei polta. Sen sijaan palvelukodin eräs toinen asukas, Eerik, polttaa. Olen ystävystynyt myös Eerikin kanssa. Kuten Eerik on sanonut, niin tässähän tulee kaksi ystäväpalvelukärpästä yhdellä iskulla. Siinä me kolme äijää sitten istuskellaan puupenkeillä, katsotaan lintujen lentämistä, ihmetellään ohi kiitävien junien nopeutta ja rupatellaan niitä näitä. Etenkin noissa hetkissä eivät vuosikymmenien ikäerot saatikka elämäntilanteiden radikaalit eroavaisuudet ole yhtikäs mitään - me ollaan kaikki samanlaisia. Me ollaan täällä toisiamme varten. Aina joskus surusilmäinen Leena, palvelukodissa niin ikään oleva nainen, kävelee ohitsemme ja ilahtuu suunnattomasti, kun me Eerikin ja Kyöstin kanssa moikkaillaan hänelle. Välillä joku palvelukodin hoitajista tulee käymään luonamme ja kertoo samalla mulle, että Kyösti on puhunut susta Petteri täällä tosi paljon. Lämmittää mieltä.

Kun pari tuntia maanantai-iltapäivisin on vierähtänyt, sanon Kyöstille ja Eerikille moikka ja tepastelen kohti autoani. Molemmat miehet sanovat aina useaan kertaan kiitos että jaksan käydä heidän luonaan. Ja sitten me kaikki odotetaan jo seuraavaa näkemiskertaa. Oikeastaan se olen minä itse, jonka pitäisi useammin sanoa kiitos, sillä niin upealta ja tärkeältä tuo tuntuu saada auttaa yksinäisiä ihmisiä ystävätoiminnan kautta. Kun toinen antaa ja toinen saa, on onni tasaraha.

Kyösti tietää, että saavun paikalle taas ensi kerralla, ja mielestäni tuossa tiedossa on yksinäiselle ihmiselle valtava merkitys sekä sanoma. Yksinäisellä ihmisellä on jotain mitä odottaa. Yksinäinen ihminen tuntee itsensä arvokkaaksi. Kun ihmisellä on jonkinlaisia suunnitelmia tulevaisuudelle, niin elämä tuntuu silloin hieman merkityksellisemmältä. Elämällä on jokin tarkoitus. Vaikka tuo maanantai-iltapäiväinen palvelukodissa käynti on tällaiselle mukamaskiireiselle ihmiselle yksi sovittu meno satojen - ellei jopa tuhansien - muiden menojen joukossa, niin yksinäiselle ihmiselle tuo sovittu tapaaminen voi olla ainoa.

Oletko itsekin joskus suunnitellut liittymistä vapaaehtoistoimintaan, mutta ei ole oikein tullut tehtyä sitä viimeistä liikettä tai sitten on pieni jännityskynnys ilmoittautua?

Tiedän tunteen. Liityin itse Suurella sydämellä -vapaaehtoisjärjestöön muutama vuosi sitten asuessani Turussa. Olin jo pitkään halunnut auttaa heikompiosaisia, mutta en jostain syystä uskaltanut tehdä viimeistä liikettä liittyäkseni. Eräs viaton päivä sitten otin netissä yhteyttä, annoin puhelinnumeroni ja sovin tapaamisen Turun toimipisteeseen. Pian olinkin jo huolehtimassa kehitysvammaisista lapsista ja leikkimässä heidän kanssaan, kun heidän vanhempansa näkivät toisia vanhempia tukiryhmäkeskusteluissa. Taputtelin itseäni silloin olalle ja myhäilin, että onneksi uskalsin lähteä tähän.


Hyvää kesää toivottelee:
Petteri Poukka

(Palvelukodin ihmisten nimet muutettu.)