maanantai 28. joulukuuta 2015

Lähestulkoon Aku Ankassa

Tämän lähemmäksi Aku Ankassa olemista en tuu ikinä pääseen.

Joulupukki ja Seppo-tonttu

Jouluaatto 2015 jää ikuisesti muistoihini!

Tein joulupukkina 13 keikkaa ja mullistavana uutuutena mukanani oli karvainen poikani Seppo, joka oli koiratonttuna yhteensä yhdeksässä paikassa. Jouluaatto oli suuri menestys ja Seppo herätti valtavaa ihastusta.

Illan päätteeksi olimme Sepon kanssa aivan poikki ja seuraavana yönä nukuimme vierekkäin 11,5 tunnin yöunet. Ihanaa!




Rauhallista Timo Jutilan 52-vuotissyntymäpäivää kaikille

Rauhallista Timo Jutilan 52-vuotissyntymäpäivää kaikille.

 

Star Wars - The Seppo Awakens


Viimeinen sheltti-jedi nimeltä Seppo taistelee karvaisessa galaksissa valosiankorvansa kanssa. ‪#‎shjedi‬ ‪#‎starwars‬ ‪#‎tähtiensota‬ ‪#‎seppojensota‬

 

Kaikkea sitä nykypäivänä näkee

Kävelin aamupäivällä bussipysäkin ohi ja näin yhden jätkän, joka ei räplännyt älypuhelintaan ja itse asiassa hän yritti jopa jutella toisten ihmisten kanssa. Kaikkea sitä nykypäivänä kyllä näkeekin!

Huomio, sinä autooni murtautuja!

(Arkisto: joulukuu 2015)

 

Huomio! Sinä, joka murtauduit autooni viime yönä Tampereen Kalevassa ja varastit CD-soittimen keskinkertaisesta Honda Civicistäni (vuosimallia 1997), toivottavasti luet tätä olotilapäivitystä. Tuon kyseisen CD-soittimen sisässä oli Keisarin Räppi-Mylly 1 -levy, joka on itselleni hyvin henkilökohtainen. Esitänkin tässä nyt lempeämielisen uhkauksen: Palauta heti tuo CD-levy tai muussa tapauksessa en luultavasti tule sitä ikinä saamaan takaisin!

Jouduin tosiaan viime yön aikana elämäni ensimmäisen automurron kohteeksi. Nimittäin saapuessani aamulla parkkipaikalle autoni luokse noteerasin oitis, että kuskinpuoleinen ovi oli raollaan ja CD-soitin pöllitty. Itse auto ei ollut varkaalle kelvannut - joko hän ei osannut käynnistää autoani ilman avaimia tai sitten autoni oli liian paska jopa itse autovarkaalle. Epäilen jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Varkaalle ei myöskään kelvannut takapenkillä olleet parikymmentä vuotta vanhat Fischerin hiihtosukseni, joten ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin, eli tähän väliin täytyy jakaa myös kiitosta sinne pikkurikolliselle hiihtosuksieni pöllimättä jättämisestä. Niilla suksilla oon voittanut lukuisia Nokian juniorihiihtomestaruuksia 90-luvulla, joten on sanomattakin selvää, että hiihtosuksieni tunnearvo on mittaamaton.

CD-levyni kohtalo kuitenkin huolestuttaa. Se on ikään kuin alkuperäislevy, missä on mm. ykkösmusiikkihittini Pete on Ponipoika (löytyy Youtubesta) ja sain tuon biisin tekemisestä 6 opintopistettä aikoinaan Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa. Tuo nyt pöllitty CD on osa ”musiikillista” historiaani. En ehkä ole mikään Cheek, joka myy Olympiastadionin tuosta vaan täyteen, mutta onko Cheek tai esimerkiksi Elastinen olleet räppäämässä nokialaisen 6. divarijalkapalloseura Kristallipalatsin 15-vuotisjuhlissa Tottijärvellä, missä samoissa juhlissa esiintyi myös Napakymppi-isäntä Kari Salmelainen? Kysyn vaan! Eivät taida olla.

Itse menen jokatapauksessa tekemään nöyrästi rikosilmoituksen. Jos sinä pikkurikollinen bongaat kauhealla säkällä tämän tekstin Internetistä, niin pystyisitkö palauttamaan CD:n jonnekin? Anna vinkki vaikka nimimerkin takaa. CD:ssä on täsmälleen samanlaisella tussilla kirjoitettu teksti kuin kuvassa olevassa Keisarin Räppi-Mylly 2 -levyssä. En tiedä kuka nykypäivänä enää ostaa CD-soittimia, mutta jos olet sen jo myynyt eteenpäin, niin toivottavasti siitä saamasi parikymppiä muuttaa elämäsi suunnan, lopetat hiljalleen rötöstelyn ja sinusta kasvaa vastuuntuntoinen ihminen. Hyvää joulua!

Tämä kirjoitus levisi Facebookissa laajasti ja tamperelainen Autohuolto Turvakaara kommentoi, että he lahjoittavat uuden CD-soittimen mulle. Ja minä matkasin heidän luokseen, ja nyt Hondassani pauhaa taas musiikki! Kiitos!




 

Sairaan henkilökohtainen itsenäisyyspäivä

(Arkisto: joulukuu 2015)

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kiitoksia sotiemme veteraaneille ja lotille uskomattomista uroteoista. Tämä päivä on itselleni ihan sairaan henkilökohtainen, sillä moni läheiseni on parrasvaloissa! Itse en valitettavasti viime vuonna päässyt Linnan juhliin, sillä olin samaan aikaan Vietnamissa. Tosin en saanut kutsuakaan, mutta silti. Tänä vuonnakaan en saanut kutsua ja se on oman elämäni ensimmäinen kerta, kun minua ei kutsuta vuoden 2015 Linnan juhliin!

Liikuttavaa nähdä, että pitkäaikainen mäkihyppy-ystäväni ja maailmancuppien huonekaverini Matti Nykänen on saanut kutsun. Muistan vieläkin kuin eilisen, kun Matti voitti suurmäen olympiakultaa Sarajevossa 1984 ja me juhlittiin varmaan viikko! Tai tarkennetaan sen verran, ettei olla ikinä edes nähty, mutta yks mun kaveri on ollut Matin keikalla Kaijakassa. Lisäksi olin tuon olympiakullan aikoihin 2-vuotias nokialaispikkupoika, joka oli juuri oppinut heittämään omaa kakkaansa, että ei siinä paljoa mihinkään Sarajevoon matkusteta hyppäämään mäkeä!

Tennistähti Jarkko Niemisen kanssa oltiin puolestaan samaan aikaan Tampereella tänä syksynä. Nyt toinen meistä on Linnan juhlissa ja toinen syö juustoa telkkarin ääressä. Jokainen saa itse arvailla kumpi on kumpi. Marginaalit ovat välillä todella pieniä.

Taitoluistelija Kiira Korpi nähdään myös Linnan juhlissa. Moni ei välttämättä tiedäkään, mutta tehtiin Kiiran kanssa tiiviisti yhteistyötä vuonna 2008, kun olin hänen manageri! Tai ”manageri” ja ”manageri”, mutta olin vuonna 2008 töissä Itellan kuljetuspalvelussa ja vein silloin yhden postilähetyksen Kiiralle, joka asui Tampereella.

Mä en voi edes sanoin kuvailla, kuinka ylpeä olen parhaasta kaveristani Jari Sillanpäästä, joka sai myös kutsun Linnan juhliin. Just äsken oltiin Jarin kanssa puhelimessa, itkimme yhdessä onnesta ja lopuksi sanoin Jarille, että sinä ansaitset kultaa! Tai no sen verran täytyy toki korjata, ettei olla Jarin kanssa koskaan puhuttu saatikka tavattu, mutta olin itse äsken puhelimessa. Lisäksi mun äiti oli Jarin keikalla 90-luvun lopussa. Tässä menee ihan kylmät väreet. Voiko tällainen olla enää sattumaa? En usko!

Voitte varmasti kuvitella kuin herkässä olotilassa täällä seurataan illan tapahtumia. Jännittävää iltaa kaikille muillekin!

Alpeilta morjens!

(Arkisto: marraskuu 2015)

 

Alpeilta morjens! Olen 3108 metrin korkeudessa täällä Itävallan ja Italian rajalla. Kädessäni on kokenut reissaaja - VHS-kasetti vuoden 1995 jääkiekon MM-finaalista. Kuvassa kerron VHS:lleni, että vaikka hän näyttääkin varsin pieneltä silmänkantamattomiin jatkuvan alppien vuoriston keskellä, niin kuitenkin vain toinen teistä on maailmanmestari.

Alpit ovat upeita, valtavia, jylhiä ja lumisia. Kaikki kunnia tälle luonnon kauneudelle, mutta kuinka monta jääkiekon maailmanmestaruutta 1995 alpeilla on? Ihan vilpitön kysymys. Saa vaikka googlettaa. Aivan, nolla maailmanmestaruutta. Suomella on yksi enemmän. Juti, Kipru, nuori Niinimaa ja kumppanit ovat omalla tavallaan suurempia kuin mikään vuori. Ja pakko se on kehaista, että kyllä sitä oltiin aika hiljaista vuorta, kun heiluttelin vähän VHS:n kulmaa yli kolmen kilometrin korkeudessa.

Villatakki kodittomalle

(Arkisto: lokakuu 2015)

Moi! Olin äsken juoksulenkillä Kaupin ja Tammelan alueilla täällä Suomen Budapestissa - Tampereella. Palatessani takaisin 10 kilometrin lenkiltäni noteerasin Kalevan kirkon vieressä sijaitsevalla puistoalueella noin 50-vuotiaan varmaankin kodittoman miehen.

Samaan aikaan lopetin juoksuaskeleeni ja siirryin apostolinkyytiläiseksi. Kävellessäni miehen kohdalla katseemme kohtasivat ja sanoin moro. Mies morotteli takaisin. Sitten kysyin spontaanisti ja small talk -henkisesti, että mitä äijä? Hän vastasi rehellisellä tampereen murteella, että muuten menee hyvin, mutta on ihan s**tanan kylmä. Mulle tuli välittömästi voimakas auttamisentarve. Aloin oitis kehitellä ideoita ja tein vähän johtopäätöksiä. Yhtäkkiä mulla oli erittäin selkeä visio. Tiedustelin äijältä, että ooksää tässä vielä vartin päästä, jos tuun hengaileen uusiks? Hän lupasi olla.

Kipitin kalevalaisyksiöni neloskerrokseen, kävin suihkussa ja puin vaatteet päälleni. Sitten kaivoin naulakostani lämpöisen villaneuleen, jonka ostin Edinburghista syksyllä 2011. Sellainen isokokoinen vaaleanharmaa villatakki, joka on aika hieno, mutta jota en oo enää oikein käyttänyt. Olin ajatellut viedä sen kirpparille lähiaikoina, mutta nyt tuli kertakaikkisen loistava tilaisuus laittaa villatakki hyvään uusiokäyttöön.

Olin lähdössä jo takaisin alas, kunnes hoksasin, että mullahan on tässä kaikenlaista menoa sunnuntai-iltaan asti, enkä oo kotona ja mulla on keittiössä vanhaksi meneviä ruisleipiä, enkä ehdi mitenkään syödä niitä. Tässähän on siis aivan räikeä win-win-tilanne! No ei muuta kuin keittiöön, missä tein kolme kappaletta kahden leivän settejä, joidenka väliin laitoin voita, juustoa ja kalkkunaleikettä.
Sitten takaisin puistoon ja siellähän tamperelaisäijä istuskeli edelleen. Sanoin ennakkoluulottomasti, että kun sulla on kerta kylmä, niin toin sulle villatakin ja kaupanpäälliseksi leipää. Ja tokaisin vielä, että eihän tässä nyt herranjestas kukaan lähde kylmissään viikonloppua viettämään! Ei minun Tampereellani! Samaan hengenvetoon kehuin leikkisään sävyyn, että oon muuten itsekin syönyt näitä samanlaisia juusto-kalkkuna-leipiä ja vaikka itse sanonkin, niin nää on aivan hel-ve-tin hyviä. Että suosittelen!

Mies sanoi hiljaisella äänellä kiitos. Sanoin takaisin, että kiitoksia ja hyvää viikonloppua. Ei me edes kysytty toistemme nimiä, mutta eihän siinä mitään esittelyjä tarvittu.

Iskä ja poika yhdessä päivälleen 5 vuotta

(Arkisto: lokakuu 2015)

 

Päivälleen 5 vuotta sitten elämääni heilahti karvan verran 43-kokoista kenkää isompi shetlanninlammaskoira nimeltä Seppo. Ujo ja arka koira, joka oli ihmeissään maailmasta ja kaikesta mahdollisesta. Hiljalleen sain voitettua Sepon luottamuksen ja nykyään olemme kovatasoinen tutkapari. Iskä ja poika.

Seppo pelkää edelleenkin omia pierujaan ja juoksee toisinaan henkensä edestä pakoon kovaäänisiä kärpäsiä. Juusto on Sepon lempiruokaa ja periaatteessa aivan kaikki ruoka maistuu. Sepon pallit on leikattu vuonna 2011. Mutta kuitenkin jos unohdetaan se tosiasia, että se Seppo on neitsyt, niin poika on kova paneen matkalaukkuja. No, meillä kaikilla on fetissimme. Onhan se hienoa, että aina kotiintullessa vastassa on ikionnellinen karvapoika. Hän on aina valmis lähtemään minne tahansa.

Seppo on kova jätkä!

Unelmien Teksti-TV

(Arkisto: lokakuu 2015)

 

Entäpä jos Teksti-TV näyttäisikin tällaiselta ja maailmassa olisi kaikki melkein kohdillaan? Olis kyllä hienoa!

Minä, Seppo ja Kyösti

(Arkisto: syyskuu 2015)

Syksyinen moi! Käyn maanantaisin eräässä nokialaisessa palvelukodissa tekemässä vapaaehtoistyötä. Olen mukana Lähimmäispalvelussa ja vierailen yksinäisen vanhuksen, Kyöstin (nimi muutettu), luona. Kirjoitinkin Kyöstistä jo keväällä. Tänään mulla oli ensimmäistä kertaa mukana myös toinen vapaaehtoistyöntekijä. Nimittäin koirani Seppo oli karvaisena apulaisena nakkipalkalla.

Oon käynyt tuolla palvelukodissa alkuvuodesta lähtien, ja viime viikkoina Kyöstin fyysinen kunto on heikentynyt varsin paljon ja käveleminen on todella haastavaa, jonka takia hän ei pääse poistumaan asunnostaan usein. Mutta mitä tapahtuikaan tänään? No, heilahdettiin Sepon kanssa Kyöstin huoneistoon ja siellä mies istui olohuoneessaan. Olin siinä tokaisemassa Kyöstille, että Seppo on sitten täysin harmiton juntti ja hän vain haukkuu alkuun noin minuutin, koska häntä jännittää ja on samaan aikaan innoissaan. Mutta mitä vielä - hyvä kun ehdin ottaa kengät pois jaloista, niin Seppo oli jo ottanut hyvän istuma-asennon Kyöstin jalkojen juuresta, ei ainuttakaan haukahdusta ja Kyöstin silmistä valui rauhallisia kyyneleitä. Mies oli niin onnellinen hänen ja Sepon ensikohtaamisesta. Heistä kahdesta tuli välittömästi ystäviä. Kyösti oli aivan äimänkäisöitynyt, kun Seppo osasi istua, kiertää ja antaa ylävitosen.

Tuon iloisen ensikohtaamisen jälkeen me kaikki kolme - minä, Seppo ja Kyösti - oltiin niin täynnä tarmoa ja itseluottamusta, että nyt ei enää pelkkä normaali keittiökahvittelu ja -rupattelu riittänyt! Ehdotinkin Kyöstille, että mitäs jos mennään ulos? Sanoin, että mä haen varastosta pyörätuolin ja herranjestas vaikka kannan sut siihen, niin päästään äijien kesken ulkoilemaan! Kyösti sanoi, että joo joo joo!

Sepolle tokaisin, että istu. Hän istui ja sai taskustani ansaitun nakkipalan. Sitten noin 5 minuuttia kestänyt siirtyminen pihalla odottaneeseen pyörätuoliin ja kas kas - yhtäkkiä työnsinkin Kyöstiä pitkin hiekkateitä upeiden maalaismaisemien äärellä ja Seppo kulki kiltisti vierellä hihnassa. Puolen tunnin päästä vein Kyöstin takaisin sisälle ja Seppo meni vielä ottamaan muutamat helpot rapsutukset.

Lopulta olimme lähdössä Sepon kanssa pois ja Kyöstiltä tuli yksi vaatimus: ”Petteri, ota Seppo mukaan ensi kerrallakin!” Ja minä otan.




Kaksi Seppoa

(Arkisto: elokuu 2015)

Minä ja karvainen poikani Seppo oltiin äsken Hakametsän koirapuistossa. Mentiin suosiolla pienten koirien puolelle, sillä arka ja usein myös hieman pelokas Sepi ei olisi pärjännyt isojen koirien aitauksessa.

Pienten koirien aitauksessa ei ollut muita kuin yksi vanha papparainen ja hänen sympaattinen koiransa. Seppo ja tuo toinen koira siellä juoksentelivat onnellisesti ympäri ämpäri, ja nauttivat olostaan. Sitten jossain vaiheessa tokaisin määrätietoiseen sävyyn, että: "Seppo! Tänne näin!"
Yhtäkkiä tuo vanha pappa käveli mun luokse ja sanoi: "Oliko sulla jotain asiaa?"

Sitten naureskeltiin äijien kesken, että hänen nimensä on Seppo ja myös mun koirani nimi on Seppo. Pöyristelin samaan aikaan leikkisästi (näyttävillä käsiefekteillä asiaani korostaen), että on tää pieni maailma! Sitten sanottiin morot ja katosimme koira-Sepon kanssa Tampereen aurinkoiseen iltapäivään.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Mustikoita poimimassa

(Arkisto: heinäkuu 2015)



Mustikanpoimijana itseäni kiehtoo jokaisen mustikan tarina. Jokaisella mustikalla on oma historia syntymästä ja kasvusta siihen hetkeen, kun poimin mustikkayksilön sormillani ja siirrän hennosti kulhoon.

Oheisen kuvan myötä katsoja pääsee todistamaan ainutlaatuisen läheltä ninjamaisen sutjakkaa poimintasuoritustani, jossa mustikka vikisee ja minä vien. Ja nyt kun luit tämän kuvatekstin, olen sen aikana poiminut jo kymmeniä uusia luonnon sinisiä enkeleitä - mustikoita. Seuraavan kerran kun näet mustikan, saatat nähdä minut. Kiitos!

- Petteri, mustikkaninja

Suomen kovimmat avoladaäijät

(Arkisto: kesäkuu 2015)

 

Matkustettiin Ollin kanssa viime syksynä 4 750 kilometrin pituinen Roadtrip Nokialta Barcelonaan mun Hondalla. Mä ajoin ja Olli luki Euroopan tiekartastoa timanttisesti. Nyt roolit ovat vaihtuneet ajaessamme äsken 4 kilometriä ympäri Tammelaa.

Olli on nimittäin hankkinut kuvassa olevan avo-Ladan, joka on Suomen ainoa laatuaan. Tuttavien kesken lempinimellä "Bosse" kulkeva avoauto-Lada keräsi kosolti katseita 4 kilsan Tammelan Roadtrippimme aikana. Ollaan aika vähäsen cooleja!

Sairaan henkilökohtaiset Euroviisut

(Arkisto: toukokuu 2015)

Terveisiä Suomeen täältä Itävallan pääkaupungista, Wienistä!


Moni varmasti heti arvasikin, että oon täällä Euroviisujen finaalilähetyksessä. Voin kertoa, että tuntuu kyllä uskomattomalta seurata Euroviisuja paikanpäältä! Tää tunnelma täällä Wienissä on ollut koko viikon aivan HUI-KEA ja oon ystävystynyt melkein kaikkien viisuedustajien kanssa. En olis ikinä uskonut, että etenen musiikkiurallani joskus tähän pisteeseen ja… Hetkinen, mitä?

Tarkennetaan sen verran, että itse asiassa istuskelen kotisohvallani Tampereen Kalevassa, syön mandariineja ja katselen telkkarista näitä Eurvosiisuja. Mutta siis join kyllä viiniä ainoastaan kaksi viikkoa sitten, että pistää vähän mietityttämään kyseessä oleva yhdenvertaisuus - Wien ja viini. Voiko tällainen muka olla enää sattumaa? Kysyn vaan.

Niin muuten ja moni ei välttämättä tiedäkään, mutta siis itsehän olen säveltänyt ennakkosuosikkina pidetyn Viron kappaleen Goodbye to Yesterday! Tai ”säveltänyt” ja ”säveltänyt”, mutta olin Virossa viime lokakuussa melkein kolme päivää eli periaatteessa oon omalta osaltanikin ollut tekemässä tuota biisiä. Tai ”tekemässä” ja ”tekemässä”, mutta tosiaan kävin Virossa ja nämä laulajat ovat nimenomaan Virosta. Että laskekaa itse siitä 1+1. Marginaalit on varsinkin musiikkialalla tosi pieniä.

Mun täytyy tässä avoimesti nyt myöntää, että Ruotsin biisi tuntuu ihan sairaan henkilökohtaiselta, sillä ostin Tukholmasta yhden CD-levyn keväällä 2001. Hienoa nähdä, kun laulajakollegani ja hyvä ystäväni Måns Zelwerlöv on esiintymässä isolla lavalla. Tai ei olla ikinä edes tavattu enkä itse osaa laulaa, mutta eikös CD-levyn ostokin nyt jotain kerro valtavasta musikaalisuudesta. Mulla on lahjakkaat korvat! Toiset laulaa, toiset ostaa musiikkilevyjä ja niin edespäin. Niin tää bisnes toimii. Nää musiikkipiirit on niin pieniä, että lopulta me kaikki tunnetaan toisemme. Tai ei tunneta, mutta Euroviisujen ympärillähän tässä kaikki ollaan kuitenkin.

Kaiken kaikkiaan tosi henkilökohtainen ja tunnepitoinen ilta tulossa itselleni. Jännittäviä Euroviisuja kaikille!

Pelottava ovilappu

(Arkisto: toukokuu 2015)

 

Muutettiin tuossa Seppo-koirani kanssa Nokialta Tampereelle. Mun mielestä se on hyvä tehdä välittömästi kaikille selväksi, että kuka täällä määrää ja vartioi. Tai siis kuka ei määrää eikä vartioi. No kuitenkin!

Uljas kaksintaistelu iltalenkillä

(Arkisto: huhtikuu 2015)



Olimme äsken karvapoikani Sepon (kuvassa) kanssa iltalenkillä Pohjois-Nokian pimenevillä kujilla. Kävelytie oli hiljainen. Kauniskin. Kuin huomaamatta tielle ilmestyi musta hahmo, joka pian paljastui uteliaaksi fasaaniksi.

Ei aikaakaan, kun tämä Pohjois-Nokian unelias ja katulamppujen upeasti valaisema kävelytie sai todistaa kahden uljaan hahmon kaksintaistelua: 4,5-vuotias shetlanninlammaskoira Seppo ja yksinäinen fasaani (ikä tuntematon) tuijottivat ehkäpä 15 sekunnin ajan ja noin kahdeksan metrin etäisyydeltä toisiaan. Ei minkäänlaista haukkumista taikka muita ääniä. Ainoastaan syvää tutkailua ja henkisen yliotteen hakemista. Tilanne oli erittäin mielenkiintoinen. Ainutlaatuinen.

Sitten yhtäkkiä alkoi tapahtua! Toinen näistä hahmoista säntäsi henkensä edestä pakoon. Paniikin pystyi aistimaan varmasti Ylöjärvelle saakka. Ja tuo pakoon kirmannut hahmo ei ollut fasaani.

No, nyt ollaan jo takaisin tässä kotosalla Sepon kanssa. Hieman on vielä järkytystä pojalla havaittavissa, mutta eiköhän yks herkkuluu vähän rauhoita ressukkaa.

Virpojia ovella

(Arkisto: maaliskuu 2015)

Sunnuntaiaamu aukeni täällä Pohjois-Nokialla ihanan seesteisenä ja rauhallisena. Kömmin ylös sängystäni, tepastelin keittiöön laittamaan aamukahvit, siirryin villasukat jalassa olohuoneeni divaanisohvalle ja pistin lopuksi Youtubesta musiikkia soimaan. Ovatpa nämä nämä krapulattomat sunnuntaiaamut mukavia, myhäilin.

Sitten ovikello soi.

Aloitin oitis itseni kanssa keskustelutuokion: ”Kukas siellä nyt vois olla? Varmaan naapurin heikkokuntoinen vanha rouva tarvitsee taas apua jossain pikkuaskareessa ja tottakai mä autan häntä.”
Kävelin ulko-oveani kohti ja samalla iloinen ryhmäkikatus kantautui yhä voimakkaampana kämppääni. Kyseessä oli lasten ääniä. Samalla tajusin tilanteen vakavuuden, mua alkoi jännittää ja sain täristen kuiskatuksi itselleni: ”Voi v*ttu, oven takanahan on virpojia!”

Enhän mä pönttöpää muistanut, että nyt olis mikään virpomispäivä. Tiedän todellakin sen virpomisen hienouden, kun pimpotellaan ihmisten ovikelloja ja odotetaan paljon karkkia. Olin itsekin tuttu kasvo 80-90-luvun taitteen virpomispiireissä Pohjois-Nokian hyvämaineisilla omakotitaloalueilla. Upeita muistoja!

Nyt seisoskelin pelonsekaisin tuntein kämppäni eteisessä, katsoin ulko-oveani kohti ja mietin kuumeisesti, että mitäköhän pirskattia tekisin? Ainoastaan parin metrin päässä oli joukko pikkunoitia - vain ovi välissämme! Musiikki soi kämpässäni + pesuhuoneen sekä keittiön valot olivat päällä, joten pikkunoidat olivat varmasti jo noteeranneet, että siellä on joku kotona. Olen innokas karkkienmutustelija, mutta poikkeuksellisesti mulla ei nyt ollut ollenkaan karkkeja, joten mitäköhän tässä sitten pitäis antaa virpojille? Puoli tusinaa minivanukastako? Ilves-piponko? Raappanan CD-levynkö? Häh?!

Toisaalta, miksipäs ei?

Keräsin rohkeuteni ja avasin oven. Kolme reipasta pikkunoitaa katsoi mua ja lausui loitsut. Pahoittelin heti, ettei mulla valitettavasti ole karkkia, mutta samalla tiedustelin, että onkos virpojista kukaan Ilves-fani? Ja kuinka ollakaan, sellainen löytyi. Hän sai Ilves-pipon. Sitten hain jääkaapista 6 kappaletta pikkuruista suklaa-vanilja-vanukasta sekä Raappanan Tuuliajolla-CD:n, jonka ostin Salon Prismasta muistaakseni syksyllä 2013, ja annoin ne virpojille. Hehkutin virpojille, että tässä Raappanan levyllähän on se Kauas pois -hittibiisi, joka on soinut radioissakin ihan sairaan paljon! Lopputuloksena me kaikki hymyilimme.

Nyt kahvia! Toivottavasti ei tuu enempää virpojia. Oon vasta toipumassa näistä aamun dramaattisista tapahtumista. Huh.

Petteri VS. Lappuliisa 2-0

(Arkisto: maaliskuu 2015)

Mun kuvankomea Hondani oli tänään parkissa Tullintorin lähellä Pinninkadulla, Tampereella. Saavuin yhdestä palaverista autoani kohti ja tiesin, että mulla oli omassa autossani vielä tovi jäljellä parkkiaikaa eli ei ollut mitään hätää.

Huomasin kuitenkin, että tummansiniseen haalariin pukeutunut lappuliisa - tai tässä tapauksessa lappuristo - kääntyi Pinninkadulle ja oli kyttäämässä autoja. Samalla hetkellä katsoin kelloani ja sen jälkeen kävelin eteenpäin katsellen autoissa olleita parkkilappuja. Kahdessa autossa oli aika menemässä umpeen ihan muutaman minuutin sisällä. Juoksin parkkimittarin luokse ja laitoin ensin euron ja sitten toisen euron. Nyt mulla oli siis kädessäni kaksi kappaletta reilun puolen tunnin mittaista parkkilappua.

Ja juuri kun tuimailmeinen ja keski-ikäinen lappuristo oli aloittamassa sakottamispuuhia mun edelle parkkeerattuun autoon, niin iskin paikalle, näytin lappuristolle kuittiani ja aloin laittaa lappuani auton tuulilasin ulkopuolelle. Kerroin siinä naurahdellen, että huh huh, mähän tulin kreivin aikaan lisäämään parkkiaikaa! Ilmekään värähtämättä lappuristo lähti oitis etenemään Pinninkatua kohti seuraavia autoja. Mutta mitä hän ei tiennyt, oli se, että olin juuri äskettäin ottanut toisenkin reilun puolituntisen parkkilapun ja vain odotin sitä hetkeä, että pääsisin iskemään ennen häntä uudemman kerran. Aloin siinä samalla jo hieman tottua ajatukseen Pinninkadun parkkilappumiesenkelinä.

Ja uusi hetki tuli! Hölkkäsin lappuriston ohi ja laitoin tuon toisen parkkilappuni auton tuulilasin ja pyyhkijöiden väliin! Kommentoin siinä, että tää on mun serkun auto ja hänellä on autonavaimet hukassa ja tulin laittamaan vielä yhden parkkilapun tähän ja että huh huh, mähän ehdin tähänkin ja että mun kannattaa varmaan lotota, kun tällainen mäihä käy jatkuvasti näiden parkkiaikojen kanssa. Toivottelin hyvää päivänjatkoa saamatta vastakaikua toivotuksilleni, hyppäsin Hondaani ja katosin Tampereen perjantai-iltapäivävilinään.

Kultaa tuli!

 

(Arkisto: helmikuu 2015)

Voitin tänään kultamitalin 32-vuotiaiden miesten, joilla on shetlanninlammaskoira ja jotka ovat aikoinaan heitelleet kuntouimareita nakeilla Nokian uimahallissa, 8 kilometrin epävirallisissa Pohjois-Nokian piirinmestaruuskisoissa!

Tällainen voitto antaa tietysti rutkasti itseluottamusta ja en mä voi sitä kieltääkään, ettenkö olis miettinyt, että riittäiskö mun rahkeet jopa maailman huipulle vielä. Siis mähän hiihdin kilpaa piirinmestaruustasolla aina 12-vuotiaaks asti, kunnes mä lopetin motivaatio-ongelmiin ja muihin lajikiireisiin vedoten. Sit tässä oli kaikenlaista viimeiset 20 vuotta, mutta nyt mä oon taas back in business - takaisin laduilla. Mua kutsutaan täällä meilläpäin Pohjois-Nokian lumipedoksi ja hiihtoraatelijaksi! Tai oon kylläkin ainoa, joka kutsuu itseäni noilla nimillä, mutta kaikki lasketaan.

Mulla ei oo palkintokaapissani ainuttakaan maailmanmestaruutta saatikka olympiakultaa. Se on kylmä fakta. Mutta samaan hengenvetoon voisin tiedustella, että onko esimerkiksi kenelläkään Norjan huippuhiihtäjistä tai parisprinttiolympiavoittajilla Iivo Niskasella ja Sami Jauhojärvellä palkintokaapeissaan ainuttakaan alle 12-vuotiaiden poikien Nokian mestaruutta vuodella 1994? Kysyn vaan! Ihan mielenkiinnosta selasin myös Internettiä sekä tutkin Nokian Urheilijoiden historiankirjoja, ja tein vähän johtopäätöksiä. Kappas vaan - ei sieltä löydy muita mestareita tuolta vuodelta kuin minä!

Pistää vaan vähän mietityttämään, että pitäiskö sitä lähtee taistelemaan Suomen hiihtomaajoukkuepaikasta Etelä-Korean talviolympialaisiin 2018. Esitin myös itselleni sen kysymyksen, että olisinko valmis hyppäämään ladulle jo vaikka heti huomenna käynnissä oleviin Falunin MM-kisoihin? Jos tulee vaikka jotain loukkaantumisia tai flunssaa tai esimerkiksi monta porkkaa katkeaa ynnä muuta sellaista. No, kai mä olen itse jäävi vastaamaan omaan kysymykseeni, mutta jos Suomen hiihtomaajoukkueen valmennusjohdolta tulee lähiaikoina soittoa mun älypuhelimeen, että nyt tarvittais pohjoisnokialaista hiihtoraatelijaa pelastamaan suomalainen hiihtokunnia ja talviurheilutulevaisuus, niin kyllä mä olen valmis!

Nyt suihkuun, jonka jälkeen tottakai protskua ja hiilareita, että hiihtolihakset palautuvat ja mukautuvat ja että olen sitten valmis mahdollisesti edustamaan Suomea. Hyvää lopputalvea kaikille!

maanantai 21. joulukuuta 2015